Kritiikin kritiikki

On ilo huomata, kuinka laadukas yleisluontoinen kulttuurilehti Nuori Voima nykyään on. Sain loppuviikosta käsiini uuden numeron: se on hirmuisen hyvä, ja tulen varmaankin kommentoimaan useampiakin sen juttuja lähitulevaisuudessa.

Tässä vaiheessa mielessäni pyörii Ville-Juhani Sutisen arvostelu Olli Hyvärisen esseekokoelmasta “Vain tosi on kaunista”, jonka Arvostelin itsekin Parnassoon viime vuoden puolella. Ville-Juhanin kritiikkiä lukiessa huomioni kiinnittyi siinä esitettyihin ajatuksiin kielen rakenteista ja niiden purkamisesta. Olin V-J:n kanssa juomassa viinaa joitakin päiviä sitten ja taisimme puhuakin jotain aiheesta, mutta humalassa minulla on taipumus puhua paljon selkeästi artikuloitua roskaa, joten yritän nyt uudestaan.

Yhdessä kohtaa V-J kommentoi Hyvärisen esseetä “Myrsky valkoviinilasissa ja kuvakäes piipitystä”, joka puolestaan kommentoi Aki Salmelan runokokoelmaa “Sanomattomia lehtiä”. En nyt esitä mitään mielipidettä Hyvärisen esseestä enkä Salmelan kokoelmasta, vaan arvioin kriitikon kannanottoa:

“Kielellisten rakenteiden purkamisessa on kyse yhteiskunnallisesta kannanotosta muodon tasolla. Se ei siis ole ‘kadehdittavaa huolettomuutta’, vaan erilaista kritiikkiä kuin vaikkapa Salaman suora jähmeys. Hyvärisen välinpitämättömäksi kritisoima katkelma, jossa Salmela suhtautuu ironisesti television kuolemauutisointiin, kyseenalaistaa väkivallan medioitumista ja peräänkuuluttaa todellista kohtaamista. Se on tärkeä vaihtoehto kaiken surkeutta päivittelevän käyttörunouden ohella.”

Kaikella kunnioituksella, Ville-Juhani, mutta tuo ajatus on vähän veltto. Jos kielellisten rakenteiden rikkominen/purkaminen on sinänsä kannanotto, voidaan saman tien sanoa, että punaisia päin käveleminen on yhteiskunnallinen protesti.

En nyt peräänkuuluta sitä tylsämielistä ja väärää ajatusta, että kritiikki vaatii tuekseen jonkin positiivisen ratkaisumallin. Kritiikki ei vaadi tuekseen muuta kuin moraalista selkärankaa, ja on aivan paikallaan todeta, että jokin asia hoidetaan huonosti, vaikkei tietäisikään miten sen voisi hoitaa paremmin.

Tarkoitan, että yhteiskuntakritiikin käsite on löyhtynyt niin paljon, että melkein mikä tahansa voidaan luokitella yhteiskuntakritiikiksi. Minusta kritiikiksi ei oikein riitä se, että rikotaan jotakin sääntöä tai yksinkertaisesti todetaan jonkin ongelman olemassaolo. Suomessa on viimeistään 1990-luvulta saakka kirjoitettu lyriikkaa, jonka tärkein sanottava on sen omien ilmaisuvälineiden ongelmat ja näiden ongelmien vakavuus koko länsimaisessa kulttuurissa. Nykyään sitä kirjoitetaan niin paljon, että sitä voi hyvällä syyllä kutsua valtavirraksi. Proosan puolella yhteiskuntakritiikiksi kelpaa nykyään syrjäytyneiden elämän kuvaaminen, ja syrjäytyneiksi kelpaavat nykyään toimeentulotuella keskiolutta juovat pääkaupunkilaisnuoret.

Itse asiassa koko yhteiskuntakritiikin käsite alkaa epäilyttää. Minua harmitti, kun kriitikot luonnehtivat toista runokokoelmaani yhteiskuntakriittiseksi. Tunsin epäonnistuneeni siinä, mitä olin tavoitellut. Liian usein “yhteiskuntakriittinen” kirjailija asettuu säyseästi hänelle tässä yhteiskunnassa varattuun lokeroon eli yhteiskuntakriitikon lokeroon. Siellä hän sitten kritisoi, ja päätökset tehdään jossakin muualla.

Pelkään, että yhteiskuntakritiikin vaatimuksesta tulee samanlainen hokema kuin keskustelun peräänkuuluttamisesta 90-luvulla. Silloin (ja monessa suhteessa edelleenkin) ei ollut tärkeää, mistä keskusteltiin vaan se, että keskustelua oli. Pahimmassa tapauksessa yhteiskuntakritiikistä tulee ensin yleinen vaatimus, sitten kirjallisen karrieristin astinlauta. Se saattaa jo olla molempia. Hirmuisessa ja hirmuisen hyvässä esseessä “Optimistinen tutkielma” (1963) Tuomas Anhava ennakoi ja analysoi tätä ilmiötä:

“Kirjailijoille, joilla on sanottavaa, on ominaista korostunut julkisuuden kaipuu ja yhteisvastuun tunne. Julkisuuden kaipuu on vastaus sanottavan kaipuuseen. Niiden yhtaikainen tyydyttyminen kysyy kirjailijalta yhteisön toiminnan tuntemusta ja vaistoa tajuta, mitä on ilmassa. Yhteisvastuun tunne ilmenee kirjailijassa luontaisena tarpeena sanoa se, minkä useimmat haluavat kuulla. Ei voi kohtuudella väittää, että näillä edellytyksin tuottaisi suuria hankaluuksia löytää sanottavaa, eikä ilmestyvä kirjallisuus pode sen puutetta.”

Millaista sitten on tarkka ja kesyyntymätön yhteiskuntakritiikki? Kiinteää vastausta on mahdoton antaa, koska sen pitää väistellä yhä uusia ja hienovaraisemmiksi muuttuvia ansoja. Joitakin alustavia maksiimeja voi sentään luonnostella.

Ajatus “rakentavasta” kritiikistä on konformistinen, sen voi hylätä suoralta kädeltä. Rakentavuuden vaatimuksen sisäistänyt on jo saanut kuolaimet suuhun. Hän ei voi vapaasti toteuttaa ainoaa merkittävää oikeuttaan, eli oikeutta sanoa se mitä ei haluta kuulla.

Kesyyntymätön yhteiskuntakritiikki havahduttaa näyttämällä kylmästi ja kouriintuntuvasti, että olemme kusessa, kaulaa myöten, korvia myöten. Tai sitten se purkamalla ja rikkomalla kiinnittää huomion johonkin olennaiseen.

Edelliseen kategoriaan voi sijoittaa esimerkiksi Robert Bressonin myöhäiset elokuvat (etenkin “Paholainen, luultavasti” ja “Raha”) tai lähestulkoon kaiken, mitä Pentti Linkola on kirjoittanut. Jälkimmäisestä on esimerkkinä Paavo Haavikon viime vuonna ilmestynyt proosakirja “Ei.Siis kyllä”, joka on tarkinta, hurjinta ja satiirisinta poliittisen kielenkäytön purkutyötä, mitä olen aikoihin lukenut. Toisena esimerkkinä Michael Ciminon elokuva “Heaven’s Gate”, jota jo aiemmin käsittelin tällä palstalla. Siinä ohjaaja rikkoo aristotelisen juonirakenteen häiritsevästi nostaakseen laajoilla juonikaarillaan esiin yksittäisten ihmiskohtaloiden taustalla jylläävät ja niitä heittelevät yhteiskunnalliset ja taloudelliset voimat.

Periaatteessa kaikki yhteiskuntakritiikki on vanhentunut jo syntyessään, ja terävä yhteiskuntakritiikki myöntää ja hyväksyy tämän. Paradoksaalista kyllä, useimmat näistä mainitsemistani kirjoituksista ja elokuvista on tehty ajat sitten, mutta ne käsittelevät silti enemmän tätä päivää kuin moni uunituore teos.

Miksi?

Kirjailijoilta ja muilta kirjoittavilta ihmisiltä tivataan usein, että miksi he kirjoittavat. Miksiköhän kysyjät haluavat tietää sen? Lukijoilta harvemmin kysytään, miksi he lukevat.

Kirjailijoiden vastaukset ovat yleensä huonoja. Jotkut jaarittelevat heroois-mystiseen sävyyn sanojen kauneudesta tai unen ja todellisuuden rajamailla kulkemisesta. Toiset puhuvat terapiasta, niin kuin kirjoittamisen avulla muka saisi mielenrauhaa. Luultavasti monikaan kirjailija ei tiedä vastausta eikä ole juuri edes miettinyt asiaa, ja solkkaa sitten hätäpäissään jotakin vakuuttaakseen olevansa tästäkin perillä.

Mutta hyviäkin vastauksia löytyy. Tartuin taas yhteen kestosuosikkiini, George Orwellin esseevalikoimaan “Kun ammuin norsun ja muita esseitä”. Valikoiman avaa teksti nimeltä “Miksi kirjoitan” (Why I write, 1946), jossa Orwell antaa tähän mennessä rehellisimmän ja kattavimman lukemani listan syistä. Lyhentelen hieman Jukka Kemppisen suomennosta:

1. Raaka egoismi. Halu vaikuttaa älykkäältä, olla puheenaiheena, jälkimaine, päästä antamaan takaisin aikuisille jotka olivat ilkeitä kun itse oli lapsi jne. jne.

2. Esteettinen into. Kauneuden havaitseminen ulkoisessa maailmassa tai, toisaalta, sanoissa ja niiden oikeassa järjestämisessä.

3. Historiallinen käyttövoima. Halu nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat, löytää aidot tosiasiat ja varastoida ne jälkipolvien käyttöön.

4. Poliittiset tarkoitusperät – käyttäen sanaa “poliittiset” laajimmassa mahdollisessa mielessä. Halu työntää maailmaa tiettyyn suuntaan, muuttaa toisten ihmisten käsitystä siitä, millaiseen yhteiskuntaan olisi pyrittävä.

Minulla ei ole paljonkaan lisättävää tähän, ja uskoakseni lista pätee niin prosaistiin kuin lyyrikkoonkin, vaikka toinen luultavasti painottaa toisia kohtia enemmän. Kolme alaviitettä haluaisin laittaa luetteloon. Yksi aika yleinen ja itselleni tärkeä kirjoittamisen vaikutin on halu jäsentää omaa ajattelua ja panna järjestykseen tunkkaisen kaoottisena näyttäytyvää todellisuutta. Kirjoittaminen on ajattelun ja havaitsemisen jatke, ja usein ajatukset ja havainnot saavat lopullisen muotonsa vasta paperilla.

Toinen on pettymys arkikommunikaatioon. Arkitilanteissa kieltä käytetään niin epämääräisellä tavalla, että ymmärretyksi tuleminen on pieni ihme. Keskustelutilanteissa ilmeet, eleet ja äänensävyn muutokset vievät viime kädessä viestin perille. Kirjoittaessa viestin vastaanottaja ei ole fyysisesti läsnä, mikä pakottaa tiettyyn täsmällisyyteen, vaikka kirjallisuudessa täsmällisyys tarkoittaa muuta kuin matematiikassa.

Puheen häilyvyys, joka ei juuri kiusaa tavallista ihmistä (huom! kirjoittava ihminen ei ole tässä suhteessa “kuka tahansa”), on aivan sietämätöntä kirjoittajalle. Susan Sontag on puhunut ilmiöstä yhdessä 1970-luvun haastattelussaan:

“Luulisin, että useimmat kirjailijat ovat epäluuloisia keskustelua kohtaan, kielen tavanomaista käyttöä kohtaan. Ihmiset käsittelevät tätä eri tavoin. Jotkut puhuvat tuskin lainkaan. Toiset pelaavat tunnustamisen ja salaamisen peliä, niin kuin minä epäilemättä pelaan tässä sinun kanssasi. Paljastaa voi vain niin paljon kuin pystyy. Jokaista itsepaljastusta vastaan on oltava kätkeytyminen. Elämänmittainen omistautuminen kirjoittamiselle edellyttää näiden yhteensovittamattomien tarpeiden tasapainoa. Mutta mielestäni ajatus kirjoittamisesta itseilmaisuna on liian karkea. Jos huomaisin, että kirjoittamiseni on sitä, että ilmaisen itseäni, veisin kirjoituskoneeni kaatopaikalle.”

Kolmas ilmeinen kirjoittamista motivoiva voima on pakko. Ammattikirjailijalla on joskus kyse taloudellisesta pakosta: Louis-Ferdinand Céline kirjoitti haudan partaalla maksaakseen velkansa kustantajalleen. Mutta monen kirjoittamista aloittelevankin sanat pelastavat ajautumiselta itsemurhaan, päihderiippuvuuteen tai nuorisorikollisuuteen. Viimeinen sitaatti olkoon kirjoittavan laulaja Morrisseyn suusta Lontoon-konsertissa joulukuussa 2004: “I really can’t help it. It’s either this or prison.”

Kuvilla kirjoitettu

Katsoin hiljattain japanilaisen Kon Ichikawan elokuvan “Tulia tasangolla” (1959). Se perustuu Shohei Ookan samannimiseen romaaniin, joka on omia kestosuosikkejani proosakirjallisuudessa. Jos on lukenut kirjan ensin ja vaikuttunut siitä, elokuvaa katsoessa tekee pakostakin vertailua.

Kinematografisin keinoin on tavoitettu romaanin metafyysinen kauhu ja biologisuus. Erityisen vaikuttava on kohtaus, jossa päähenkilö katsoo kämmenellään kävelevää muurahaista ja ravistaa sen lopulta inhoten pois. Lähikuva muurahaisen etenemisestä rinnastuu laajoihin maisemaotoksiin, jossa miniatyyrikokoinen yksinäinen ihmishahmo vaeltaa avaran näkymän poikki, ja kiteyttää samalla koko tarinan tematiikan.

Elokuvasta löytyy myös humoristisempaa ilmaisua, jota romaanissa ei ole. Esimerkkinä mainio kohtaus, jossa kuvataan sotilaan tien viereen hylkäämiä saappaita. Toinen sotilas ottaa saappaat ja jättää tilalle omat huonokuntoisemmat jalkineensa. Seuraava sotilas tekee saman, ja kuvio toistuu kunnes paikalla on enää riekaleiset kenkien jäännökset.

Usein kuulee ihmisten valittavan pettymystään kirjan filmatisointiin. Mutta rohkenen väittää, että kehnojen tai keskinkertaisten kirjojen pohjalta tehtyjä hyviä elokuvia on vähintään yhtä paljon. Kiinnostavimmissa tapauksissa sekä kirja että elokuva ovat vahvoja, mistä esimerkkinä juuri tämä “Tulia tasangolla”.

Kirjaa ja filmatisointia ei pitäisi vertailla arvottavasti. Ne ovat kaksi itsenäistä taideteosta, joista toinen on vain saanut idean toisesta. Kunnollinen elokuva perustuu kirjaan vain sen verran kuin kunnollinen kirja perustuu elämään. Kyse on transformaatiosta, jonka liian tarkka rinnastaminen alkuperäiseen pilaa. Jos filmatisointi on huono, se ei johdu siitä, että ohjaaja ei noudattanut alkuteosta riittävän tarkasti. Ei ole kirjan ansiota, jos filmatisointi on hyvä. Jos elokuvasta on jätetty pois jokin kirjan kohtaus tai henkilö, ei voida puhua puuttumisesta.

Ichikawan “Tulia tasangolla” on hyvä jo siksi, ettei se pyri orjallisesti kuvallistamaan romaania, vaan seisoo omilla jaloillaan visuaalisena taideteoksena. Toinen hyvä esimerkki on Billy Wilderin “Lost Weekend”, joka perustuu Charles Jacksonin romaaniin. Ohjaajista vain harva ja katsojista vielä harvempi tajuaa, että elokuva on ensisijaisesti kuvien kieltä, “kirjoitusta liikkuvilla kuvilla ja äänillä”. Vaikka elokuva tämän ohella myös kertoo tarinoita ja ilmaisee ajatuksia, se ei ole kirjallisuutta. Sitä pitää lukea eri tavalla.