Marginalia

toukokuu 21, 2007

Avaruusolento uudella mantereella

Filed under: Uncategorized — thannikainen @ 10:00 am

Luin hiljattain Jean Baudrillardin ”Amerikan”, jonka olen halunnut lukea jo kauan.

Kirjan alkumetrit kirvoittivat saman turhautuneen ähkäisyn kuin kenen tahansa ”mannermaisen” filosofin teokset: miksi nämä ranskalaiset sammakot eivät saa sanottua mitään suoraan ja selkeästi, vaan kaikki pitää kääriä hämärään ja läpikäsitteellistettyyn kieleen?

Mutta päästyään itse asiaan, amerikkalaisen elämänmenon ilmiöiden konkreettiseen kuvaukseen ja analyysiin, ”Amerikka” muuttuu pirullisen kiinnostavaksi. Baudrillardin vahvuutena on hänen valitsemansa kylmän puolueettoman tarkkailijan positio. Sen kautta hän saavuttaa moraalisista tuomioista pidättäytyvän luottamuksen paljaiden tosiasioiden todistusvoimaan, joka on edellytys tämänkaltaisten teosten onnistumiselle. Hän kykenee kirjoittamaan raporttinsa modernin elämän ytimestä kuin olisi pudonnut sinne toiselta taivaankappaleelta.

Baudrillardin asenne on hyvin lähellä toisen Amerikan tarkkailijan, Oscar Wilden lähtökohtia. Wildekään ei ottanut asiakseen tuomita uuden mantereen elämänmuotoa, vaikka pitikin sitä kummallisena, huvittavana ja vulgaarina. Tällainen terve vieraan uteliaisuus tuntuu kadonneen tämän hetken eurooppalaisilta: Amerikkaa ihaillaan tai vihataan sokeasti pyrkimättä näkemään, mitä se on. Toki amerikkalaiset ovat omasta näkökulmastamme vulgaareja ja moukkamaisia. Mutta eivätkö he saisi olla sellaisia?

Baudrillard kirjoittaa: ”Minulle ei ole olemassa totuutta Amerikasta. En tahdo amerikkalaisten olevan muuta kuin amerikkalaisia. En vaadi heitä olemaan älykkäitä, maltillisia tai omaperäisiä. Haluan heidän ainoastaan kansoittavan paikkaa, joka on yhteismitaton suhteessa omaan kotipaikkaani.” Täsmälleen saman ajatuksen ilmaisi ”America is not the world” -kappaleessaan Morrissey, Wilden oppipoikia hänkin: ”and I love you, I just wish you’d stay where you is.”

”Amerikasta” löytyy tiettyä yleispätevyyttä ja profeetallisuutta. New Yorkin maratonista Baudrillard toteaa:

”Maraton on mielenosoituksellinen, mainostamiseen liittyvä itsemurhan muoto. Se on juoksemista, jonka päämääränä on osoittaa, että kyetään menemään omille rajoille, ja jonka kautta pyritään todistamaan… mitä? Että pystytään viemään suoritus loppuun. Myöskään graffiteilla ei ole muuta sanottavaa kuin: nimeni on se-ja-se ja olen olemassa! Ne ovat ilmaista mainosta olemassaololle.”

Edellinen pätee kaikkialla, ei vain Yhdysvalloissa. Minusta tuntuu, että sillalla seisova mies Edvard Munchin taulussa huutaa yksinkertaisesti: ”Olen täällä!” Joka tapauksessa se on modernin ihmisen viesti maailmalle. Oleminen on havaituksi tulemista, tiesi piispa Berkeley, ja tullakseen havaituksi täyttyvässä maailmassa pitää huutaa yhä lujempaa.

On sanottu, että jos ihminen joutuisi asumaan lentokentällä tai keskusrautatieasemalla, hänen olisi ennen pitkää tapettava joku päästäkseen totaalisesta, ahdistavasta anonyymiydestään. No, tietääkseni lentokentillä myös asuu ihmisiä, eikä siellä tapahdu juurikaan murhia. Mutta nykyaikainen kaupunkielämä alkaa kokonaisuudessaan muistuttaa lentokenttää tai messuhallia. Keskellä Saharan autiomaatakin yksilö luultavasti tuntisi itsensä merkityksellisemmäksi kuin tässä ihmisten, merkkien ja signaalien muurahaispesässä.

”Amerikka” ilmestyi vuonna 1986. Sen jälkeen modernin ihmisen huomionhakuinen huuto on saanut makaaberimpia muotoja. Eikö jonkin aikaa sitten tapahtunut Virginian ampumavälikohtaus ole loogista jatketta tälle kaikelle? Enää ei riitä, että ohikulkijaa koputtaa olkaan, pitää lyödä moukarilla.

Myös autoilusta Baudrillard löytää tärkeitä ulottuvuuksia: ”Ajamalla oppii tietämään huomattavasti enemmän yhteiskunnasta kuin eri tieteenalojen kautta yhteensä.” Los Angelesissa elämän rytmiä määrittää polttomoottori: ”Tässä keskipakoisessa suurkaupungissa joutuu rikollisen asemaan heti, jos astuu ulos autostaan. Siitä hetkestä alkaen, jolloin ryhtyy taittamaan taivalta jalan, muuttuu yleisen järjestyksen kannalta vaaratekijäksi, jota voidaan verrata maanteillä harhaileviin koiriin.”

Tämä assosioituu mielessäni tietokonepeliin nimeltä ”Crash”, jonka kaverini aikoinaan esitteli minulle. Pelin idea on selkeän suoraviivainen. Kaikki alkaa urheiluauton ohjaamosta. Moottori kiihdytetään täysille kierroksille, minkä jälkeen ampaistaan liikkeelle ja syöksytään moottoritieliittymään vastaantulevien kaistalle. Tarkoituksena on saada aikaan mahdollisimman paha ketjukolari. Törmäyksen jälkeen tapahtumia kuvataan ulkoapäin, ja autojen yhteentörmäykset ja kaatumiset näytetään hidastettuina otoksina kuin Sam Peckinpahin elokuvissa.

Tätä suurempaan ja suorempaan nihilismiin on vaikea päästä. Yleensä tietokonepelien silmitön väkivalta pyritään oikeuttamaan edes jollakin lapsellisella (pelasta maailma ulkoavaruuden iljetyksiltä tms.) korkeammalla päämäärällä, mutta nyt ei edes teeskennellä, että tarkoituksena olisi jokin muu kuin hävityksen aiheuttaminen.

Onko kyseessä pelaajasukupolven äärimmäinen kyynistyminen? ”Crash” tuntuu pelikulttuurin ”lopulliselta” ilmiöltä, jonka potentiaalisia ostajia ovat psykopaatit ja ultrakyllästyneet. Vai voisiko siinä nähdä aggression, protestin siemeniä? Pelissähän isketään suoraan ja peittelemättä elämäntapamme pyhiin lehmiin: autoihin, kuljetuksiin ja liikkeelläoloon. Monotoninen, yhä kiihtyvä liike pysäytetään kamikaze-iskulla. ”Kun matka katkeaa, ei kukaan ole oikealla tiellä”, kirjoitti Saarikoski.

huhtikuu 15, 2007

Kritiikin kritiikki

Filed under: Uncategorized — thannikainen @ 8:46 pm

On ilo huomata, kuinka laadukas yleisluontoinen kulttuurilehti Nuori Voima nykyään on. Sain loppuviikosta käsiini uuden numeron: se on hirmuisen hyvä, ja tulen varmaankin kommentoimaan useampiakin sen juttuja lähitulevaisuudessa.

Tässä vaiheessa mielessäni pyörii Ville-Juhani Sutisen arvostelu Olli Hyvärisen esseekokoelmasta ”Vain tosi on kaunista”, jonka Arvostelin itsekin Parnassoon viime vuoden puolella. Ville-Juhanin kritiikkiä lukiessa huomioni kiinnittyi siinä esitettyihin ajatuksiin kielen rakenteista ja niiden purkamisesta. Olin V-J:n kanssa juomassa viinaa joitakin päiviä sitten ja taisimme puhuakin jotain aiheesta, mutta humalassa minulla on taipumus puhua paljon selkeästi artikuloitua roskaa, joten yritän nyt uudestaan.

Yhdessä kohtaa V-J kommentoi Hyvärisen esseetä ”Myrsky valkoviinilasissa ja kuvakäes piipitystä”, joka puolestaan kommentoi Aki Salmelan runokokoelmaa ”Sanomattomia lehtiä”. En nyt esitä mitään mielipidettä Hyvärisen esseestä enkä Salmelan kokoelmasta, vaan arvioin kriitikon kannanottoa:

”Kielellisten rakenteiden purkamisessa on kyse yhteiskunnallisesta kannanotosta muodon tasolla. Se ei siis ole ’kadehdittavaa huolettomuutta’, vaan erilaista kritiikkiä kuin vaikkapa Salaman suora jähmeys. Hyvärisen välinpitämättömäksi kritisoima katkelma, jossa Salmela suhtautuu ironisesti television kuolemauutisointiin, kyseenalaistaa väkivallan medioitumista ja peräänkuuluttaa todellista kohtaamista. Se on tärkeä vaihtoehto kaiken surkeutta päivittelevän käyttörunouden ohella.”

Kaikella kunnioituksella, Ville-Juhani, mutta tuo ajatus on vähän veltto. Jos kielellisten rakenteiden rikkominen/purkaminen on sinänsä kannanotto, voidaan saman tien sanoa, että punaisia päin käveleminen on yhteiskunnallinen protesti.

En nyt peräänkuuluta sitä tylsämielistä ja väärää ajatusta, että kritiikki vaatii tuekseen jonkin positiivisen ratkaisumallin. Kritiikki ei vaadi tuekseen muuta kuin moraalista selkärankaa, ja on aivan paikallaan todeta, että jokin asia hoidetaan huonosti, vaikkei tietäisikään miten sen voisi hoitaa paremmin.

Tarkoitan, että yhteiskuntakritiikin käsite on löyhtynyt niin paljon, että melkein mikä tahansa voidaan luokitella yhteiskuntakritiikiksi. Minusta kritiikiksi ei oikein riitä se, että rikotaan jotakin sääntöä tai yksinkertaisesti todetaan jonkin ongelman olemassaolo. Suomessa on viimeistään 1990-luvulta saakka kirjoitettu lyriikkaa, jonka tärkein sanottava on sen omien ilmaisuvälineiden ongelmat ja näiden ongelmien vakavuus koko länsimaisessa kulttuurissa. Nykyään sitä kirjoitetaan niin paljon, että sitä voi hyvällä syyllä kutsua valtavirraksi. Proosan puolella yhteiskuntakritiikiksi kelpaa nykyään syrjäytyneiden elämän kuvaaminen, ja syrjäytyneiksi kelpaavat nykyään toimeentulotuella keskiolutta juovat pääkaupunkilaisnuoret.

Itse asiassa koko yhteiskuntakritiikin käsite alkaa epäilyttää. Minua harmitti, kun kriitikot luonnehtivat toista runokokoelmaani yhteiskuntakriittiseksi. Tunsin epäonnistuneeni siinä, mitä olin tavoitellut. Liian usein ”yhteiskuntakriittinen” kirjailija asettuu säyseästi hänelle tässä yhteiskunnassa varattuun lokeroon eli yhteiskuntakriitikon lokeroon. Siellä hän sitten kritisoi, ja päätökset tehdään jossakin muualla.

Pelkään, että yhteiskuntakritiikin vaatimuksesta tulee samanlainen hokema kuin keskustelun peräänkuuluttamisesta 90-luvulla. Silloin (ja monessa suhteessa edelleenkin) ei ollut tärkeää, mistä keskusteltiin vaan se, että keskustelua oli. Pahimmassa tapauksessa yhteiskuntakritiikistä tulee ensin yleinen vaatimus, sitten kirjallisen karrieristin astinlauta. Se saattaa jo olla molempia. Hirmuisessa ja hirmuisen hyvässä esseessä ”Optimistinen tutkielma” (1963) Tuomas Anhava ennakoi ja analysoi tätä ilmiötä:

”Kirjailijoille, joilla on sanottavaa, on ominaista korostunut julkisuuden kaipuu ja yhteisvastuun tunne. Julkisuuden kaipuu on vastaus sanottavan kaipuuseen. Niiden yhtaikainen tyydyttyminen kysyy kirjailijalta yhteisön toiminnan tuntemusta ja vaistoa tajuta, mitä on ilmassa. Yhteisvastuun tunne ilmenee kirjailijassa luontaisena tarpeena sanoa se, minkä useimmat haluavat kuulla. Ei voi kohtuudella väittää, että näillä edellytyksin tuottaisi suuria hankaluuksia löytää sanottavaa, eikä ilmestyvä kirjallisuus pode sen puutetta.”

Millaista sitten on tarkka ja kesyyntymätön yhteiskuntakritiikki? Kiinteää vastausta on mahdoton antaa, koska sen pitää väistellä yhä uusia ja hienovaraisemmiksi muuttuvia ansoja. Joitakin alustavia maksiimeja voi sentään luonnostella.

Ajatus ”rakentavasta” kritiikistä on konformistinen, sen voi hylätä suoralta kädeltä. Rakentavuuden vaatimuksen sisäistänyt on jo saanut kuolaimet suuhun. Hän ei voi vapaasti toteuttaa ainoaa merkittävää oikeuttaan, eli oikeutta sanoa se mitä ei haluta kuulla.

Kesyyntymätön yhteiskuntakritiikki havahduttaa näyttämällä kylmästi ja kouriintuntuvasti, että olemme kusessa, kaulaa myöten, korvia myöten. Tai sitten se purkamalla ja rikkomalla kiinnittää huomion johonkin olennaiseen.

Edelliseen kategoriaan voi sijoittaa esimerkiksi Robert Bressonin myöhäiset elokuvat (etenkin ”Paholainen, luultavasti” ja ”Raha”) tai lähestulkoon kaiken, mitä Pentti Linkola on kirjoittanut. Jälkimmäisestä on esimerkkinä Paavo Haavikon viime vuonna ilmestynyt proosakirja ”Ei.Siis kyllä”, joka on tarkinta, hurjinta ja satiirisinta poliittisen kielenkäytön purkutyötä, mitä olen aikoihin lukenut. Toisena esimerkkinä Michael Ciminon elokuva ”Heaven’s Gate”, jota jo aiemmin käsittelin tällä palstalla. Siinä ohjaaja rikkoo aristotelisen juonirakenteen häiritsevästi nostaakseen laajoilla juonikaarillaan esiin yksittäisten ihmiskohtaloiden taustalla jylläävät ja niitä heittelevät yhteiskunnalliset ja taloudelliset voimat.

Periaatteessa kaikki yhteiskuntakritiikki on vanhentunut jo syntyessään, ja terävä yhteiskuntakritiikki myöntää ja hyväksyy tämän. Paradoksaalista kyllä, useimmat näistä mainitsemistani kirjoituksista ja elokuvista on tehty ajat sitten, mutta ne käsittelevät silti enemmän tätä päivää kuin moni uunituore teos.

huhtikuu 11, 2007

Miksi?

Filed under: Uncategorized — thannikainen @ 10:48 pm

Kirjailijoilta ja muilta kirjoittavilta ihmisiltä tivataan usein, että miksi he kirjoittavat. Miksiköhän kysyjät haluavat tietää sen? Lukijoilta harvemmin kysytään, miksi he lukevat.

Kirjailijoiden vastaukset ovat yleensä huonoja. Jotkut jaarittelevat heroois-mystiseen sävyyn sanojen kauneudesta tai unen ja todellisuuden rajamailla kulkemisesta. Toiset puhuvat terapiasta, niin kuin kirjoittamisen avulla muka saisi mielenrauhaa. Luultavasti monikaan kirjailija ei tiedä vastausta eikä ole juuri edes miettinyt asiaa, ja solkkaa sitten hätäpäissään jotakin vakuuttaakseen olevansa tästäkin perillä.

Mutta hyviäkin vastauksia löytyy. Tartuin taas yhteen kestosuosikkiini, George Orwellin esseevalikoimaan ”Kun ammuin norsun ja muita esseitä”. Valikoiman avaa teksti nimeltä ”Miksi kirjoitan” (Why I write, 1946), jossa Orwell antaa tähän mennessä rehellisimmän ja kattavimman lukemani listan syistä. Lyhentelen hieman Jukka Kemppisen suomennosta:

1. Raaka egoismi. Halu vaikuttaa älykkäältä, olla puheenaiheena, jälkimaine, päästä antamaan takaisin aikuisille jotka olivat ilkeitä kun itse oli lapsi jne. jne.

2. Esteettinen into. Kauneuden havaitseminen ulkoisessa maailmassa tai, toisaalta, sanoissa ja niiden oikeassa järjestämisessä.

3. Historiallinen käyttövoima. Halu nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat, löytää aidot tosiasiat ja varastoida ne jälkipolvien käyttöön.

4. Poliittiset tarkoitusperät – käyttäen sanaa ”poliittiset” laajimmassa mahdollisessa mielessä. Halu työntää maailmaa tiettyyn suuntaan, muuttaa toisten ihmisten käsitystä siitä, millaiseen yhteiskuntaan olisi pyrittävä.

Minulla ei ole paljonkaan lisättävää tähän, ja uskoakseni lista pätee niin prosaistiin kuin lyyrikkoonkin, vaikka toinen luultavasti painottaa toisia kohtia enemmän. Kolme alaviitettä haluaisin laittaa luetteloon. Yksi aika yleinen ja itselleni tärkeä kirjoittamisen vaikutin on halu jäsentää omaa ajattelua ja panna järjestykseen tunkkaisen kaoottisena näyttäytyvää todellisuutta. Kirjoittaminen on ajattelun ja havaitsemisen jatke, ja usein ajatukset ja havainnot saavat lopullisen muotonsa vasta paperilla.

Toinen on pettymys arkikommunikaatioon. Arkitilanteissa kieltä käytetään niin epämääräisellä tavalla, että ymmärretyksi tuleminen on pieni ihme. Keskustelutilanteissa ilmeet, eleet ja äänensävyn muutokset vievät viime kädessä viestin perille. Kirjoittaessa viestin vastaanottaja ei ole fyysisesti läsnä, mikä pakottaa tiettyyn täsmällisyyteen, vaikka kirjallisuudessa täsmällisyys tarkoittaa muuta kuin matematiikassa.

Puheen häilyvyys, joka ei juuri kiusaa tavallista ihmistä (huom! kirjoittava ihminen ei ole tässä suhteessa ”kuka tahansa”), on aivan sietämätöntä kirjoittajalle. Susan Sontag on puhunut ilmiöstä yhdessä 1970-luvun haastattelussaan:

”Luulisin, että useimmat kirjailijat ovat epäluuloisia keskustelua kohtaan, kielen tavanomaista käyttöä kohtaan. Ihmiset käsittelevät tätä eri tavoin. Jotkut puhuvat tuskin lainkaan. Toiset pelaavat tunnustamisen ja salaamisen peliä, niin kuin minä epäilemättä pelaan tässä sinun kanssasi. Paljastaa voi vain niin paljon kuin pystyy. Jokaista itsepaljastusta vastaan on oltava kätkeytyminen. Elämänmittainen omistautuminen kirjoittamiselle edellyttää näiden yhteensovittamattomien tarpeiden tasapainoa. Mutta mielestäni ajatus kirjoittamisesta itseilmaisuna on liian karkea. Jos huomaisin, että kirjoittamiseni on sitä, että ilmaisen itseäni, veisin kirjoituskoneeni kaatopaikalle.”

Kolmas ilmeinen kirjoittamista motivoiva voima on pakko. Ammattikirjailijalla on joskus kyse taloudellisesta pakosta: Louis-Ferdinand Céline kirjoitti haudan partaalla maksaakseen velkansa kustantajalleen. Mutta monen kirjoittamista aloittelevankin sanat pelastavat ajautumiselta itsemurhaan, päihderiippuvuuteen tai nuorisorikollisuuteen. Viimeinen sitaatti olkoon kirjoittavan laulaja Morrisseyn suusta Lontoon-konsertissa joulukuussa 2004: ”I really can’t help it. It’s either this or prison.”

huhtikuu 4, 2007

Kuvilla kirjoitettu

Filed under: Uncategorized — thannikainen @ 9:32 pm

Katsoin hiljattain japanilaisen Kon Ichikawan elokuvan ”Tulia tasangolla” (1959). Se perustuu Shohei Ookan samannimiseen romaaniin, joka on omia kestosuosikkejani proosakirjallisuudessa. Jos on lukenut kirjan ensin ja vaikuttunut siitä, elokuvaa katsoessa tekee pakostakin vertailua.

Kinematografisin keinoin on tavoitettu romaanin metafyysinen kauhu ja biologisuus. Erityisen vaikuttava on kohtaus, jossa päähenkilö katsoo kämmenellään kävelevää muurahaista ja ravistaa sen lopulta inhoten pois. Lähikuva muurahaisen etenemisestä rinnastuu laajoihin maisemaotoksiin, jossa miniatyyrikokoinen yksinäinen ihmishahmo vaeltaa avaran näkymän poikki, ja kiteyttää samalla koko tarinan tematiikan.

Elokuvasta löytyy myös humoristisempaa ilmaisua, jota romaanissa ei ole. Esimerkkinä mainio kohtaus, jossa kuvataan sotilaan tien viereen hylkäämiä saappaita. Toinen sotilas ottaa saappaat ja jättää tilalle omat huonokuntoisemmat jalkineensa. Seuraava sotilas tekee saman, ja kuvio toistuu kunnes paikalla on enää riekaleiset kenkien jäännökset.

Usein kuulee ihmisten valittavan pettymystään kirjan filmatisointiin. Mutta rohkenen väittää, että kehnojen tai keskinkertaisten kirjojen pohjalta tehtyjä hyviä elokuvia on vähintään yhtä paljon. Kiinnostavimmissa tapauksissa sekä kirja että elokuva ovat vahvoja, mistä esimerkkinä juuri tämä ”Tulia tasangolla”.

Kirjaa ja filmatisointia ei pitäisi vertailla arvottavasti. Ne ovat kaksi itsenäistä taideteosta, joista toinen on vain saanut idean toisesta. Kunnollinen elokuva perustuu kirjaan vain sen verran kuin kunnollinen kirja perustuu elämään. Kyse on transformaatiosta, jonka liian tarkka rinnastaminen alkuperäiseen pilaa. Jos filmatisointi on huono, se ei johdu siitä, että ohjaaja ei noudattanut alkuteosta riittävän tarkasti. Ei ole kirjan ansiota, jos filmatisointi on hyvä. Jos elokuvasta on jätetty pois jokin kirjan kohtaus tai henkilö, ei voida puhua puuttumisesta.

Ichikawan ”Tulia tasangolla” on hyvä jo siksi, ettei se pyri orjallisesti kuvallistamaan romaania, vaan seisoo omilla jaloillaan visuaalisena taideteoksena. Toinen hyvä esimerkki on Billy Wilderin ”Lost Weekend”, joka perustuu Charles Jacksonin romaaniin. Ohjaajista vain harva ja katsojista vielä harvempi tajuaa, että elokuva on ensisijaisesti kuvien kieltä, ”kirjoitusta liikkuvilla kuvilla ja äänillä”. Vaikka elokuva tämän ohella myös kertoo tarinoita ja ilmaisee ajatuksia, se ei ole kirjallisuutta. Sitä pitää lukea eri tavalla.

maaliskuu 28, 2007

Poeettisesti korrekti

Filed under: Uncategorized — thannikainen @ 9:30 pm

Vuoden ensimmäinen Kerberos on saatettu turvallisesti painoon. Täytyy myöntää, että välillä mitään tuottamattoman lehden kokoaminen tuntuu taakalta kaikkien muiden töiden kasaantuessa. Mutta edelleen valmiin lehden näkeminen pyyhkäisee kaikki tuskastelut unohduksiin. Sanoin joskus haastattelussa, että Kerberos on kirjallisista töistäni ainoa, johon olen tarpeeksi tyytyväinen. Se on myös foorumi, jonka puitteissa voin tehdä aivan mitä haluan, ja joka myös löytää varmuudella yleisönsä, kun numero lähtee postissa parillesadalle tilaajalle.

Uudesta Kerberoksesta tuli teemanumero otsikolla politiikka. Vasta taiton jälkeen muistin, että Tuli&Savun seuraavan numeron teema taitaa olla sama. No, tässä ei muutenkaan ole kyse plagioinnista eikä ”vastanumeron” tekemisestä; uskoakseni Kerberoksen ja Tulen lähestymistavat poikkeavat toisistaan. Kuten useimmat Kerberoksen teemanumerot, tämäkin on varsin väljä. Teema rakentuu lähinnä muutamasta pitkästä puheenvuorosta politiikan tiimoilta. Pääjutut ovat Panu Tuomen essee, Vladimir Sorokinin suomennettu haastattelu ja Christopher Laschin suomennosessee.

Runoja löytyy Satu Lepistöltä, Jarkko Tontilta ja Harry Salmenniemeltä. Proosapuolta edustaa irlantilaisen Frank O’Connorin novelli, jonka suomennos on minun. O’Connorin löytämisestä kuuluu kiitos Ville-Juhani Sutiselle, joka pari kuukautta sitten Dublinissa käydessään osti O’Connorin novellikokoelman antikvariaatista. Lainasin kirjan Sutiselta ja vaikutuin harvinaisen vahvasta novellitaiteesta. Ilman tätä yhteensattumaa olisin edelleen yhtä tietämätön tästä kotimaassaan postimerkkiinkin päässeestä kirjailijasta kuin suurin osa suomalaisista.

Panu Tuomi kirjoitti mielenkiintoisen puheenvuoron poliittisesta ja poeettisesta korrektiudesta. Viittasin siihen jo pääkirjoituksessa, mutten malta olla kommentoimatta paria yksityiskohtaa esseen sisällöstä, koska aihe on lähellä sydäntäni.

Tuomi kirjoittaa: ”(…) olen lanseerannut oman termini poeettinen korrektius; sen tarkoitus on korostaa henkilökohtaisen moraalin tärkeyttä suhteessa yleiseen moraaliin (eli poliittiseen korrektiuteen), joka helposti tuudittaa ihmisen laiskuuteen ja saa tämän hokemaan pelkkiä ulkoa opittuja lainaviisauksia.”

Tuomen lause sai minut miettimään, miten hankalaksi poeettisen korrektiuden tai henkilökohtaisen moraalin viljely on tullut. Kaikki kunnollinen taide, moraalinen harkinta ja toimiva keskustelu lähtee tosiasioiden tunnustamisesta. Poliittinen korrektius on puolestaan mennyt niin pitkälle, että tietyistä tosiasioista pitää poliittisen korrektiuden nimissä vaieta.

Otan esille näemmä pysyvästi tapetille naulatun rasismikysymyksen. Luin pari viikkoa sitten antropologista, joka oli tutkinut Etelä-Amerikkalaista intiaaniheimoa, jonka ainoat elinkeinot ovat edelleen metsästys, keräily ja pienimuotoinen maanviljely. Tiedemies tutki lähinnä heimon kieltä ja huomasi, että sanavarasto on suppea ja merkityserot välittyvät lähinnä kurkkuäänteillä. Heimolla ei myöskään ollut historiaa sellaisena kuin me asian ymmärrämme: yksittäisten heimon jäsenten ”historiallinen muisti” ei ulottunut omia isovanhempia kauemmas.

Kesti kauan, ennen kuin tutkija uskalsi julkaista tuloksensa, koska hän pelkäsi, että häntä syytettäisiin rasismista. Rasismisyytöksiä ei lopulta kai liiemmin tullut, mutta merkityksellistä on, kuinka hyvin sisäinen etukäteissensuuri toimii. Vielä hurjempaa on se, että pelkkä erilaisuuden toteaminen käy rasismista.

Toinen esimerkki samasta ilmiöstä on muutaman vuoden takainen tapaus Tatu Vanhanen. Siis emeritusprofessori ja pääministerin isä, joka tutki rotujen älykkyyseroja ja väitti mustia keskimäärin vähemmän älykkäiksi kuin valkoisia. Hesarin kuukausiliitteen juttu Isä-Vanhasen rotuteorioista nosti ison äläkän ja johti rikostutkintaan.

Nopea tarkastelu osoittaa, että Vanhasen tutkimustulokset ovat monessa suhteessa kyseenalaisia: älykkyystestit eivät välttämättä sovellu kaikkiin kulttuureihin, älykkyyden määrittely lähinnä matemaattiseksi ongelmanratkaisukyvyksi on pulmallinen, jne. Mutta seuranneessa keskustelussa vähemmistö Vanhasen vastustajista yleensä otti nämä seikat esille. Sen sijaan he keskittyivät syyttämään Vanhasta natsiksi ja rasistiksi.

Kaikki keskustelun perussäännöt unohdettiin. Kun joku esittää tiettyihin faktoihin tai tutkimustuloksiin perustuvan väitteen, se pitäisi yrittää kumota kyseenalaistamalla tulokset tai esittämällä niitä vastaan puhuvaa tutkimusmateriaalia. Mutta Vanhasen johtopäätökset olivat poliittisen korrektiuden ideologian vastaisia, joten hän ei mitenkään voinut olla oikeassa. Julkisen ja yksityisen keskustelun perusvire on valitettavan usein tämä: olet väärässä, koska näkemyksesi loukkaa tunteitani.

Mietitäänpä vaihtoehtoa, että Vanhanen olisikin oikeassa: valkoiset ovat keskimäärin älykkäämpiä kuin mustat. Entä sitten? Tekisikö se mustista jotenkin huonompia ihmisiä ja antaisi älykkäämmille oikeuden kohdella heitä miten vain?

Esiin nousee sama vinoutuma kuin edellä mainitun antropologin tapauksessa. Ilmeisesti poliittisen korrektiuden vaalijoiden mielestä jo se, että jotkut ihmiset ovat erilaisia kuin me (valkoiset, keskiluokkaiset Eurooppalaiset) riittää tekemään heistä huonompia. Vanhanen ei missään vaiheessa väittänyt tällaista. Minusta poliittiseen korrektiuteen hysteerisesti suhtautuvien pitäisi tarkastaa ideologiset taustaoletuksensa vähintään yhtä perusteellisesti kuin he edellyttävät muiden tekevän.

Yksi taustaoletuksista on, että tiettyihin ryhmiin kuuluvat ihmiset ovat automaattisesti uhreja. Mustat, maahanmuuttajat, naiset, homot… Valkoinen heteromies on taas automaattisesti riistäjä.

Sopii kysyä, ketä tämä uhrimyytti palvelee. Varmastikaan ei ensi sijassa ”uhreja” vaan poliittista retoriikkaa, joka sekin on vallankäytön väline. Ja tietenkin niitä, jotka edistävät uraansa ja saavat moraalisen oikeassaolemisen tuottamaa tyydytystä ”sorrettujen puolustamisella.”

maaliskuu 16, 2007

Jälkeläisistä

Filed under: Uncategorized — thannikainen @ 10:54 am

Olen pitkään miettinyt ekologisesti valveutuneiden ihmisten taipumusta hankkia vähän tai ei lainkaan jälkikasvua. Ymmärrän sen täysin: väestönkasvu, ihmislihan ja -luiden suunnaton ylituotanto ei rohkaise kantamaan omaa korttaan kekoon. Syntyvyyden aleneminen ”hyvinvointimaissa” on harvoja positiivisia signaaleja, joita maailman tilaa seuratessa välittyy.

Mutta asia mutkistuu, kun sellaiset ihmiset, jotka eivät välitä ekologiasta tuon taivaallista tai kannattavat planeetalle tuhoisia asioita, lisääntyvät täysin pidäkkeettömästi. Lapsista kasvaa yleensä isien ja äitien kaltaisia, sillä poliittisilla näkemyksillä ja käyttäytymismalleilla on tapana siirtyä vanhemmilta lapsille. Periytyminen on tosiasia, vaikka siinä on toisinaan pieni viive. Taistolaiset, porvarien lapset, rähinöivät aikansa mutta useimmat heistä palasivat ennen pitkää ruotuun.

Ekologisesti valveutuneiden pieni vähemmistö uhkaa tässä kilpajuoksussa hävitä kokonaan sukupuuttoon, ja heidän arvonsa samalla. Jospa elämänsuojelijoiden pitäisikin lisääntyä mahdollisimman paljon ja kasvattaa uusi ja energinen opposition sukupolvi? Pitkällä tähtäimellä tällainen ”rodunjalostus” saattaisi olla viisaampi ratkaisu, eikä pahentaisi väestöongelmaa kuin hieman ja väliaikaisesti. Theodore ”Unabomber” Kaczynski, jonka poliittisen manifestin suomensin pari vuotta sitten, kannatti voimakkaasti tällaista mallia.

Tämä on vakava kysymys, johon en ole vielä keksinyt tyydyttävää vastausta. Itse en ole koskaan tuntenut tarvetta jatkaa sukuani, enkä ymmärrä, mitä ihmeellistä ihmiset lapsissa näkevät. Allekirjoitan täysin sen P. Linkolan toteamuksen, että ihminen on kiinnostava vasta sitten, kun hänellä on iän mukanaan tuomaa perspektiiviä. Mutta kenties lisääntymisen voi nähdä uudessa valossa, kun jälkikasvulle voi siirtää jotakin siitä, mihin itse uskoo.

Yksi asia on ainakin varma: niin kauan kuin lasten hankkiminen on ihmisten yksityisasia, saamme kaiken toivon heittää. Biologin koulutuksen saanut sisareni ihmetteli kerran, minkä takia adoptio-oikeuden saaminen Suomessa on työn ja tuskan takana, mutta kuka tahansa saa hankkia perillisen luonnonmenetelmällä. Minusta jokaisen lisääntymistä kaavailevan pariskunnan pitäisi käydä läpi jonkinlainen lakisääteinen tarkastus, missä selvitettäisiin, onko heillä minkäänlaisia kykyjä ja valmiuksia hoitaa ja kasvattaa jälkeläistä. Tämä ehkäisisi pahimmat tragediat sekä vanhempien että lasten kannalta. Tarkastuksen läpäisevillekin voisi antaa käteen World Overpopulation Awareness -järjestön lehtisen ja kehottaa vielä harkitsemaan ennen lopullista päätöstä.

Kun tällaisia asioita sanoo julki, saa yleensä kuulla syytöksiä ”fasismista” ja ”pakkovallan puolustamisesta”. Mutta onko lastenhankinnan siirtäminen yhteiskunnan valvontaan sen fasistisempaa kuin oppivelvollisuus? En ole kuullut kenenkään valittavan siitä, että lapset otetaan viitenä päivänä viikossa pois vanhemmiltaan ja viedään tuntikausiksi valtion ylläpitämiin laitoksiin henkisesti ohjelmoitaviksi.

maaliskuu 14, 2007

Peili ja varasto

Filed under: Uncategorized — thannikainen @ 11:03 am

Niin & Näin -lehti on kustantanut Kari Väyrysen kirjan ”Ympäristöfilosofian historia”. Täytynee perehtyä siihen. Eilen Hesarissa oli teoksesta Pekka Wahlstedtin kirjoittama referaattityyppinen arvostelu.

Kirja näemmä purkaa osittain käsitystä, että ympäristöongelmat ovat alkaneet vasta modernin länsimaisen kulttuurin voittokulun myötä. Se on paikallaan, koska ihmisen ja luonnon suhde on ollut aina enemmän tai vähemmän ongelmallinen. Primitiivisten kulttuurien ”harmoninen” luontosuhde kumpusi usein vain siitä, ettei niillä ollut käytössä tarpeeksi tehokkaita välineitä luonnon hyödyntämiseen.

Metsästäjä- keräilijäheimot metsästivät eläinlajeja sukupuuttoon, ja ekokatastrofeja on tapahtunut kautta ihmislajin historian. Ne ovat noudattaneet samaa kaavaa: kasvava väestö ahmaisee luonnonvarat, ja hupenevista luonnonvaroista käytävä kilpailu tuhoaa lopulta ihmisyhteisönkin. Ero nykyaikaan on siinä, että ennen ekokatastrofit olivat alueellisia.

Länsimaisen kulttuurin syntilista on pitkä, mutta ne kulttuurit, jotka ovat viime vuosisadalla nousseet mahtitekijöiksi länsimaiden rinnalle, eivät ole osoittaneet maltillisempaa asennetta luonnon hyväksikäytössä. Todellinen tuomiopäivän kone taitaa olla käynnissä Kiinassa ja Intiassa, jotka päättäväisesti yrittävät kohottaa miljardiväestönsä elintason eurooppalaisiin standardeihin. Sitä ei Maapallo mitenkään kestä, mutta sitä on turha selittää aasialaisille, jotka eivät vielä ole nähneet edistyksen varjopuolia. Heille kasvu on uutta, jännittävää ja hienoa. He tekevät sen, koska pystyvät siihen.

Wahlstedtin arvostelussa sivutaan myös valistuksen ja romantiikan luontokäsitysten eroja. Vastapoolit ovat valistuksen mekaaninen ja romantiikan elävä luonto. Romantiikan ansio oli mekanistisen käsityksen kritiikki, mutta omaan korvaani kalskahtavat romantikkojen runolliset puheet ”rajattomasta” ja ”käsittämättömästä” luonnosta.

Todellisuudessa luonto ei ole rajaton eikä käsittämätön. Jos metsästä alkaa järjestelmällisesti kaataa puita, ja varsinkin jos apuna on moottorisaha tai joku pyörillä tai telaketjuilla varustettu moottoriajoneuvo, ennen pitkää puut loppuvat ja metsä lakkaa olemasta. On myöskin varmaa, että luonto toimii tiettyjen käsitettävien lainalaisuuksien mukaan kuten sivilisaatiokin. Eri asia on, onko meillä koskaan kapasiteettia kokonaan ymmärtää näitä lainalaisuuksia. Emme voi tietää, mitä käen tai ahman päässä liikkuu. Siksi luontoon pitäisi suhtautua kunnioittavasti ja sitä pitäisi lähestyä tietyllä varovaisuudella, mikä pätee toisen ihmisenkin suhteen. Emmehän pääse hänenkään pääkoppansa sisään.

Romantiikan aikakausi lieve- ja jälki-ilmiöineen tuotti joitakin hämmentäviä taideteoksia ja kiinnostavia yksilöitä. Mutta minusta on aina tuntunut vastenmieliseltä romantiikalle tyypillinen oman tunteen ihastelu, siinä piehtarointi. Taide, joka hekumoi ilmaisemillaan tunteilla herättämättä niitä vastaanottajassa, ei kanna mihinkään. Hyvä esimerkki on Eugène Delacroix´n maalaukset. Olen aina ihmetellyt, miten niin älykäs ihminen kuin Charles Baudelaire ihaili Delacroix´n tuherruksia, joista puuttuu kaikki koherenssi. Yhtä käsittämätöntä on, että Delacroix sai hirvityksillään suuren erootikon maineen. Nykyään aiheettomasti väheksytty Delacroix´n aikalainen ja kiistakumppani Ingres ymmärsi erotiikasta paljon enemmän ja oli muutenkin kiinnostavampi taiteilija.

Mutta en nyt halua eksyä sivupoluille. Tarkoitukseni oli sanoa, etteivät valistus ja romantiikka ole lopulta kovin kaukana toisistaan, kuten Novalis huomasi, ja tämä pätee luontokäsityksiinkin. Siinä missä luonto oli valistusfilosofille käytännöllisellä järjellä määriteltävä varasto, se oli romantikolle lähinnä oman tunteen peili. Kumpikaan ei osannut nähdä luontoa täysin omalakisena kokonaisuutena, joka on ihastuttavan välinpitämätön ihmisen aivoituksia kohtaan.

maaliskuu 9, 2007

Lisälaite nro. 12

Filed under: Uncategorized — thannikainen @ 3:43 pm

Kaikki tietävät, että maailma hukkuu jätteisiin. Siis asioihin, joiden piti olla kertakäyttöisiä ja joista tuli ikuisia. Maailma näyttää myös olevan hukkumassa tekstiin. Teksti taas oli tarkoitettu ikuiseksi, ja siitä tuli kertakäyttöistä.

Tarkoitan nyt sitä kirjoituksen ylitarjontaa, jota tämä bloginikin edustaa. Ilmiön kiteytti osuvasti Antti Nylén Nuori Voima -lehdessä:

”Koko yhteiskunta on suurta yleisönosastoa. On mahdotonta löytää ihmistä, joka ei kirjoita luettavaksi tarkoitettua tekstiä. Internet on täynnä innokkaiden kirjoittajien kirjoituksia. Joka ikinen postinjakaja, kansanedustaja, leipuri ja AD on myös kirjoittaja. Pieni ja sattumanvarainen osa tästä kirjoituksesta nidotaan kirjoiksi ja myydään tai lähetetään ilmaiskappaleina toisille kirjoittajille.” (NV 1/2006)

Äskettäin kuollut kaunokirjailija ja sekopää Jean Baudrillard huomasi, että jos jokin ilmiö läpäisee koko yhteiskunnan, se menettää merkityksensä. Kun päästään tilanteeseen, missä kaikki on poliittista, varsinaisesti mikään ei enää silloin ole poliittista. Niin taitaa käydä myös kirjallisuudelle, ellei ole käynyt jo.

Tällä hetkellä valtakunnan puhutuin kirjailija on Susan Kuronen. Hänen teoksensa ”Pääministerin morsian” täyttää kaikki kirjan tuntomerkit: siinä on kannet ja sivuja ja lauseiksi jäsennettyä tekstiä. Kuitenkaan se ei ole itsenäinen kirjallinen teos, jota voisi tarkastella osittain erillään tekijästään, vaan kirjoittajansa julkisen imagon jatke.

Luin lehdestä, että kirjan kustantaja on tällä hetkellä kirjoittamassa Kurosen elämäkertaa, joka käsittelee pitkälti Kurosen julkisuuteen tulemisesta ja ”Pääministerin morsiamen” julkaisemisesta aiheutunutta kohua. Ensin julkaistaan kirja ja sen jälkeen kirja, joka käsittelee edellisen kirjan julkaisemista. Kuviota voisi jatkaa loputtomiin, niin kuin asetettaessa kaksi peiliä vastakkain. Baudrillard olisi innostunut tästä.

Kirja on siis yhä enemmän oheistuote, yksi julkisuuskulttuurin punttisalin lisälaitteista. Kirjailijoiden ohella sellaisen voivat julkaista muiden kustannuksella kaikki jotka ovat tehneet jotakin rahvaan mielestä kiinnostavaa ja omalla kustannuksellaan kaikki joilla on rahaa. Jos ei kuulu mihinkään näistä, voi laittaa sepustuksensa internettiin.

On tietysti Luojan lykky, että suurin osa kaikkialla vellovasta tekstimassasta päätyy internettiin. Netissä julkaiseminen on siinä mielessä ”aineetonta” eli harmitonta, ettei sen takia tarvitse kaataa puita.

Mutta jotain perverssiä tässä jatkuvan kirjoittamisen ja lukemisen pakkomielteessä on. Se on eräänlaista tekstuaalista bulimiaa, jossa ahmitaan ja oksennetaan yhä uudelleen, eikä kierre koskaan katkea. Jo 1800-luvulla Oscar Wilde kirjoitti, että luemme niin paljon, ettei meille jää aikaa ajatella ja kirjoitamme niin paljon, ettei meille jää aikaa ihastella.

maaliskuu 5, 2007

No direction home

Filed under: Uncategorized — thannikainen @ 11:29 am

Edellisen merkinnän lopussa kirjoitin jonkin verran populaarimusiikista. Voisin nyt jatkaa aiheesta hiukan.

Mielessäni on pyörinyt idea juttusarjasta Kerberokseen otsikolla ”Miten löysin rock’n’rollin”. Siinä kirjallisesti lahjakkaat ihmiset kertoisivat noin parin liuskan mittaisella tekstillä, mikä rock- tai popkappale teki heihin ensimmäisen kerran lähtemättömän vaikutuksen.

Kyseessä on merkittävämpi asia kuin miltä aluksi tuntuu. Sosiologit ovat tarkastelleet rockmusiikkia yhteiskunnallisena ilmiönä, alakulttuurina ja pienryhmäkokemuksena, mutta tästä(kään) asiasta he eivät ymmärrä mitään.

Kun ihminen kuulee herkässä iässä ensimmäisen todella ”kolahtavan” rockkappaleen, vaikutus on ehdottoman yksilöllinen ja henkilökohtainen ja juuri siksi niin lähtemätön. Kokemus on yhtä puhdas ja mieleenpainuva kuin ensimmäinen juopumus tai ensimmäinen yhdyntä. Kaikki kelvollinen rockmusiikki puhuttelee pohjimmiltaan yksilötasolla jos on puhutellakseen.

Musiikin kielellistäminen on hyvin kyseenalainen projekti, mutta jotain voidaan toki sanoa siitä maagisesta vaikutuksesta, mitä oikeantyyppinen musiikki ihmisessä synnyttää. Sen tiimoilta kannattaisi päästää kirjailijat ääneen.

Minulle ensimmäinen läheinen kosketus rockmusiikin kanssa tapahtui noin 12-vuotiaana, kun hetken mielijohteesta lainasin LP-levyn Padasjoen vanhasta kunnankirjastosta. Se oli Bob Dylanin ”Highway 61 Revisited” vuodelta 1965.

Kun soitin levyä isoveljeni vinyylisoittimella, ensimmäisenä teki vaikutuksen aloituskappaleen intro. Kappale oli tietenkin ”Like a Rolling Stone”, jonka aloitusta hallitsevat Hammond-urku, piano ja sähkökitara.

Dylanin lauluääni, jota kuulin silloin ensimmäisen kerran, oli puheenomainen, intensiivinen. Siinä oli jotakin haavoittuvaista ja jotakin hyökkäävää yhtä aikaa. Monimutkainen sanatulva, jota Dylan syyti lähes kuuden minuutin ajan, avautui minulle vasta myöhemmin. Vasta myöhemmin luin senkin, että juuri tuonaikaisilla sanoituksillaan Dylan oli ”tuonut kirjallisuuden rockiin” ja ”Like a Rolling Stonen” kesto oli ollut 1960-luvun puolivälin radiosoitossa jotakin ennenkuulumatonta. Minullekin tuli yllätyksenä, että rock voi olla tällaista. ”Rolling Stone” ei kuulostanut banaalilta, räikeältä eikä teennäiseltä kuten siihen aikaan radiosta soinut tai koulutovereideni kuuntelema musiikki, jota olin turhaan yrittänyt ymmärtää.

En voi sanoa, että olisin ollut saman tien myyty. Mutta kappaleen omalaatuinen tunnelma sai minut kuuntelemaan sen yhä uudelleen. Olin siis ottanut ensimmäiset askeleet, ja niiden jälkeen on yhtä mahdoton kääntyä takaisin kuin tuhannenkin kilometrin kuluttua.

Jotkut ”Like a Rolling Stonen” myöhemmät versiot ovat auttaneet avaamaan laulun ydintä. Sen esitys Manchesterin Free Trade Hallissa vuonna 1966 yleisön kanssa käytyine sananvaihtoineen on rockhistorian suuria hetkiä. Vasta vuonna 1998 virallisesti levynä julkaistu konsertti sijoittuu aikaan, jolloin Dylan oli siirtynyt sähköiseen musiikkiin ja kohtasi aiemman yleisön mustasukkaisuuden ja uuden yleisön oudoksunnan.

Raivohullu punklaulaja GG Allin ymmärsi aikanaan, että esiintyvän taiteilijan pitää valita, antaako yleisölle sitä mitä se odottaa vai sitä mitä se ansaitsee. Dylan puolestaan ei koskaan valinnut, vaan teki aina sitä mitä sattui huvittamaan. Tätä ymmärtämättömät ovat väittäneet Dylanin ”taiteellisen kehityksen” pysähtyneen milloin vuoteen 1964, milloin vuoteen 1968, milloin hänen 70-luvun lopulla tapahtuneeseen uskonnolliseen heräämiseensä. Todellisuudessa Dylan on aina ollut täysipainoinen taiteilija, jonka epäonnistumisetkin ovat kiinnostavia.

Manchesterin konsertissa Dylan soitti ensin pitkän akustisen setin, sen jälkeen marssitti lavalle taustayhtyeensä ja soitti tiheän sarjan uusia kappaleita niin, ettei yleisölle jäänyt aikaa hengähtää eikä esittää vastalauseita. Vasta ennen viimeistä kappaletta yhtye piti tauon virittääkseen soittimiaan. Silloin joku yleisöstä huusi Dylanille ”Juudas!” ”En usko sinua”, Dylan vastasi. ”Olet valehtelija.” Sitten hän johti yhtyeensä raivokkaaseen tulkintaan ”Rolling Stonesta”.

Sananvaihto toi kappaleeseen uuden ulottuvuuden. En tiedä, onko ”Like a Rolling Stone” henkilökohtainen laulu, eikä sillä ole mitään väliä. Joka tapauksessa se on laulu pettymyksestä, nöyryytyksestä, pelosta jota tuntee huomatessaan, että elämä voi tehdä kipeää. Se, jolle Dylan osoittaa osin sarkastiset, osin vapauttavat sanansa, on hylätty, heitetty valmistautumattomana maailmaan, joka on tylympi kuin piti.

Jos Dylan lauloi vuonna 1965 itselleen tai jollekin toiselle todelliselle tai kuvitteelliselle henkilölle, Manchesterin konsertissa hän laulaa yleisölleen. Yleisö on hylännyt Dylanin ja haukkuu häntä juudakseksi, mutta laulajan vastauksen jälkeen asetelma kääntyy ympäri: nyt Dylan hylkää ymmärtämättömät, jotka luulivat häntä joksikin toiseksi, jättää heidät oman onnensa nojaan ja kysyy: ”How does it feel?” Lopulta kostonhimoinen iva vaihtuu jonkinlaiseen eksistentiaaliseen armoon: ”You used to be so amused / at Napoleon in rags and the language that he used / go to him now, he calls you, you can’t refuse / when you ain’t got nothing, you got nothing to lose / you’re invisible now, you got no secrets to conceal”.

Niin kiteytyy se, mistä rockissa on pohjimmiltaan kyse. Se auttaa kestämään elämää, valmistaa kovimpiinkin koettelemuksiin. Selviytymisestä on kyse silloinkin, kun rock on kaikkein provokatiivisinta, yhteiskunnanvastaisinta ja aggressiivisinta. On tilanteita, joissa hengissä ja järjissään pysyminen ei vaadi resignaatiota vaan taistelua.

helmikuu 25, 2007

Memento mori

Filed under: Uncategorized — thannikainen @ 9:51 pm

Sunnuntait ovat kelpo päiviä muistella kuolleita. Vai miten Haavikko kirjoittikaan ”Talvirunoissa”:

Vainajien päivänä on helppoa
näytellä vainajaa.
Mikään ei erota meitä
heistä sellaisina kuin
he elivät.
Me olemme kaikki kuolleita.
Meillä on vain tämä rooli.

Hesarissa on kirjoitettu Seppo Heikinheimosta, jonka kuolemasta tulee nyt kymmenen vuotta. Heikinheimon ”Mätämunan muistelmista” on julkaistu pokkaripainos. Lieneekö sattumaa, että hiljattain otin vanhan kovakantisen version uudelleen hyllystäni iltalukemiseksi. Se on edelleen parhaita lukemiani suomalaisia kulttuurimuistelmia; hauska, ristiriitainen, älykäs ja ehdottoman puolueellinen kirja.

Rehellinen omaelämäkerta on mahdottomuus, ja ”Mätämunan muistelmiakin” pitää lukea rivien välistä saadakseen edes jotenkin objektiivisen kuvan sen kirjoittajasta. Minulle se synnyttää kuvan huippuälykkäästä, pakkomielteisestä ja ristiriitaisesta miehestä, jolla oli enemmän valtaa kuin hän suoraan myöntää, ja valmius käyttää ja väärinkäyttää sitä. Mutta valtapeluri-Heikinheimon rinnalle ei aina muisteta nostaa sitä Heikinheimoa, joka rakasti intohimoisesti ja ilmeisen vilpittömästi musiikkia ja tuki muusikoita ja musiikki-insituutioita.

Sympaattisinta Heikinheimossa on hänen röyhkeä elitisminsä ja aggressiivisuutensa. Kahviloissa hän ei suostunut koskemaan iltapäivälehtiin paljain käsin vaan siirsi ne syrjään jollakin esineellä. Hän poistui välittömästi konserttisalista, jos orkesterissa oli saksofoni. Martti Ahtisaarta hän luonnehti ”surkimukseksi” ja ”katastrofiksi”.

Heikinheimon vihaajilla on tapana sanoa, että hänen murskakritiikkinsä olivat vain katkera kosto siitä, ettei hänestä itsestään koskaan tullut muusikkoa. Entä sitten? Kuinka monen taiteilijan tuotanto on toiveissaan pettyneen ihmisen taitavasti naamioitu kosto tukahduttaville vanhemmille, koulukiusaajalle, entiselle rakastetulle tai koko välinpitämättömälle maailmalle? Melkein jokaisen merkittävän. Miksi taiteilijoilla on koston monopoli ja miksi kriitikkoa saa haukkua epäonnistuneeksi taiteilijaksi, muttei taiteilijaa epäonnistuneeksi ihmiseksi?

Heikinheimon pedanttisuus, snobismi ja poikamaiset kepposet on yleensä luokiteltu infantiilin luonteen oireiksi, mutta ei hänen arvostelemiaan taiteilijoitakaan voi moittia liiasta aikuismaisuudesta. Esimerkkinä Olli Mustosen älytön julistus, ettei hän suostu soittamaan Helsingissä niin kauan kuin Heikinheimo arvostelee siellä. Sehän on sama kuin minä kieltäytyisin julkaisemasta, ellen saa kiittäviä arvosteluja. Ylilyönneistä huolimatta on kaikkien osapuolien parhaaksi, että kritiikki säilyttää hampaansa. Varoittava esimerkki päinvastaisesta on kuvataidekritiikin nykyinen rappiotila, jossa monien lehtien kuvataidekritiikkejä on mahdoton erottaa näyttelyesitteistä.

”Mätämunan muistelmien” loppuun sijoitettu lista syistä, miksi kirjoittaja päätyi itsemurhaan, on minulle edelleen mysteeri. Tai ainakaan Heikinheimo itse ei vaikuta kovin uskottavalta syitä pohtiessaan. Ikivanhasta teodikeaongelmasta kumpuava uskonkriisi tuntuu jotenkin alkeelliselta ja puheet lasten vieraantumisesta isästään kuulostavat itsesäälin motivoimalta toisten syyttelyltä.

Sen sijaan mökämusiikin hirmuvalta ja surkimusten valitseminen tasavallan presidenteiksi ovat aivan kelvollisia syitä lähteä tästä maailmasta. Koin itsekin suunnatonta epätoivoa viime toukokuussa, kun Tarja Halonen kunnioitti läsnäolollaan Kauppatorilla mölyävää roskaväkeä, joka oli tullut juhlimaan mökämusiikkiorkesterin voittoa maailman turhimmassa musiikkikilpailussa. Miten näin velttoa ja naurettavaa valtiovaltaa vastaan voi edes kapinoida? He tekevät sen itse.

Mainittakoon, että omasta levyhyllystäni löytyy enimmäkseen sellaista musiikkia, jonka Heikinheimo tuomitsisi mökämusiikiksi. Klassisia levyjäkin minulla on, mutta klassisen suhteen olen diletantti: kuuntelen sitä, mutten väitä sitä ymmärtäväni enkä ikinä rohkenisi kirjoittaa siitä mitään. Rockista sen sijaan ymmärrän hiukan, luultavasti osittain siksi, että siihen liittyy niin paljon ulkomusiikillisia seikkoja. Tällä hetkellä ahkerassa kuuntelussa on ollut The Clashin kattava kokoelma ”Clash on broadway”. Aikanaan Clash osoitti minulle, että punk voi olla muutakin kuin puberteettista hölmöilyä, ja edelleen tulen välittömästi hyvälle ja pirteälle mielelle, kun ”London Calling”, ”Janie Jones” tai ”I’m so bored with the U.S.A.” pärähtää soimaan jossakin. Heikinheimon haamu puolestaan poistuisi tuhahtaen paikalta tai pidättäytyisi kohteliaasti kommenteista. Sallittakoon se hänelle.

Seuraava sivu »

Pidä blogia WordPress.comissa.