Marginalia

helmikuu 4, 2007

Aiheita

Filed under: Uncategorized — thannikainen @ 10:25 pm

Tämä päivä on kulunut melkein kokonaan kohmeloa parannellessa, ja harkitsen vakavasti pyhittäväni loput siitä Sergio Leonen ”Dollaritrilogian” ensimmäisen osan katsomiselle ties monennnenko kerran.

Elokuvafriikkiyteni lienee monille lukijoille tuttua. Kirjallisuuden ulkopuolisista taiteenlajeista elokuva taitaa olla eniten esillä Kerberoksessa. Numero 4/2004 oli elokuvalle omistettu teemanumero, viime vuoden kolmosessa ilmestyi suomentamani Paul Schraderin film noir -essee. Luulen, että elokuva on vastaisuudessakin hyvin esillä. Ville-Juhani Sutinen on uhannut jo pitkään kirjoittaa esseen, joka käsittelisi Hitchcockin ”Lintuja” propagandan allegoriana.

Syksyllä ilmestyvässä, vielä nimeämättömässä esseekokoelmassani käsittelen jonkin verran elokuvaa; siinä on esseet Ridley Scottin ”Alienista” ja Michael Haneken ns. ”Jäätymistrilogiasta”. Elokuvia, joista haluaisin kirjoittaa esseen on leegio, ja suurin osa näistä kirjoituksista jäänee ikuisesti idea-asteelle. Mutta ovathan ne ideoina, siis aivojen sähköisinä ja kemiallisina prosesseina, myös fyysisesti olemassa, ainakin elintoimintojeni sammumiseen saakka. Blogit ovat siinä mielessä ainutlaatuinen foorumi, että niissä voi esitellä aihioita ja ideoita kuin eräänlaisessa julkisessa muistikirjassa.

Yksi elokuva, joka ansaitsisi enemmän ja monipuolisempaa kirjallista käsittelyä, on Michael Ciminon ”Heaven’s Gate” (1980), jonka katsoin joulun alla. Kiinnostuin siitä luettuani imdb:n katsojakommentteja: kolme arvion kirjoittanutta katsojaa ylisti elokuvaa ja kaikki loput haukkuivat sen lyttyyn. Ajattelin, että tässä on oltava jotakin, koska enemmistö on aina väärässä.

”Heaven’s Gate” tunnetaan paremmin vaikutuksistaan amerikkalaiseen filmiteollisuuteen kuin varsinaisista elokuvallisista ansioistaan. Loistavasti menestyneen ”Kauriinmetsästäjän” jälkeen ilmestynyt, oman aikansa mittapuulla tähtitieteellisiä summia maksanut lähes nelituntinen western-spektaakkeli oli täydellinen taloudellinen floppi, joka vei United Artists -tuotantoyhtiön vararikkoon. ”Heaven’s Gate” oli tärkeä vedenjakaja: sen jälkeen Hollywoodin tuottajat saivat paljon suuremman vallan kontrolloida ohjaajien tekemisiä ja rajoittaa heidän taiteellisia vapauksiaan. Vielä nykyäänkin tuottajat nostavat sen esiin varoittavana esimerkkinä, jos ohjaajalta uhkaa karata budjetti käsistä.

Kriitikoiden aggressiivisuus ”Heaven’s Gatea” kohtaan sen ilmestyttyä oli hämmentävän suorasukaista. Joku arvostelija pohti, että kenties Cimino oli myynyt sielunsa saatanalle tehdäkseen läpimurron ”Kauriinmetsästäjällä” ja nyt piru oli tullut perimään saataviaan. Selailin taannoin kirjastossa jotakin lännenelokuvia käsittelevää opusta, jossa ”Heaven’s Gate” kuitattiin tähän tapaan: ”Cecil B. DeMille could have done this, if he had been a moronic idiot.”

Nykyään Ciminon surullisenkuuluisa suurtyö on saanut pienen joukon innokkaita puolustajia, vaikka enemmistö taitaa edelleen pitää sitä epäonnistuneena. Itse kallistun enemmän näiden harvojen outolintujen puolelle.

”Heaven’s Gate” on nimittäin kaikessa suuruudenhulluudessaan ja epätasaisuudessaan vaikuttava elokuva. Visuaalisesti se on yksi elokuvahistorian kauneimmista, pakahduttava sarja liikkuvia maisemamaalauksia. Ulkoasun mykistävyys saa minut melkein kokonaan antamaan anteeksi ontuvan dialogin, luonnosmaiset henkilöhahmot ja kaikkea muuta kuin jäntevän juonen. Elokuvan tunnelataus tekee myös vaikutuksen, vaikka jääkin lopulta hieman hahmottomaksi. Ehkä ”Heaven’s gate” on niin sanottu kiinnostava epäonnistuminen, jossa kävellään riman ali selkä suorana.

Michael Cimino on ääritapaus ohjaajien joukossa, amerikkalaisen elokuvan todellinen megalomaani. Katsoin hiljattain ”Sisilialaisen”, jonka Kristus-symboliikka on niin räikeää ja alleviivattua, että välillä alkaa pohtia, ollaanko tässä aivan vakavissaan. Cimino on ehdottomasti spektaakkelien ohjaaja, pienimuotoisemmissa töissä hän ei onnistu lainkaan, minkä osoittaa uusintafilmatisointi William Wylerin film noir -klassikosta ”Desperate hours”.

Juonen tasolla ”Heaven’s Gate” on marxilaissävytteinen kertomus suurtilallisten ja pienviljelijöiden välisestä yhteenotosta. Se perustuu löyhästi Johnsonin piirikunnan karjasotaan 1890-luvulla, mutta historiallista tarkkuutta siitä ei kannata etsiä.

On mielenkiintoista, miten lännenelokuva jakautuu ajallisesti sympatioidensa suhteen karjasotia kuvatessaan. Klassinen western asettuu suurtilallisten puolelle, moderni länkkäri sympatisoi pienviljelijöitä. Pienviljelijöiden esiinmarssi 1800-luvun lopulla nimittäin hävitti vanhan Villin Lännen. Westernin arkkityyppi, ratsastava karjapaimen, oli suurtilojen aikaan vallinneen ”open range” -systeemin tuote ja ilmiö. Kun pienviljelijät pistoivat avoimen laiduntilan aitaamalla tilansa piikkilangalla, karjalaumojen ja ihmisten vapaa ajelehtiminen rannattomalla preerialla kävi mahdottomaksi.

Asettumista pientilallisten puolelle voi pitää modernin lännenelokuvan itsetuhoisena piirteenä. Lajityypin suuret nostalgikot kuten Sam Peckinpah asettavat nostalgiansa erikoiseen valoon myötätunnollaan niitä kohtaan, joiden saapumisen myötä Villi Länsi hiipui.

Tämä saattaa olla nostalgian välttämätön piirre. ”Paratiisia ei ollut / ennen kuin se kadotettiin”, kirjoitin itsekin. Kultaisen aikakauden käsite edellyttää, että tämä aika on kadonnut tai katoamassa. Kultaisen kauden turmelijat tekevät nostalgiselle taiteilijalle palveluksen, jota ilman hän ei voisi koskaan luoda haikeankauniita teoksiaan. Tätä kautta voisi lähestyä westernin pienviljelijäsympatioita – aihe esseelle, miksei kirjallekin.

Mainokset

3 kommenttia »

  1. Muistan kun HG:stä tuli silvottu parituntinen versio, jota pidettiin helpompana markkinoida. Siihen oli karsiutunut vain juonta eteenpäin vievät kohtaukset ja tietysti toimintakohtaukset. Se oli aika käsittämätön. Mutta tämä täyspitkä on mielestäni hieno. Yksi niitä elokuvia, joihin voi uppoutua ja unohtua tunneiksi.Aina elämys.

    kommentti Kirjoittanut Leppänen — helmikuu 5, 2007 @ 6:25 am | Vastaus

  2. ”Kultaisen kauden turmelijat tekevät nostalgiselle taiteilijalle palveluksen, jota ilman hän ei voisi koskaan luoda haikeankauniita teoksiaan.”

    Tämä historialliseen aikaan liittyvä tilojen vaihtelu voidaan nähdä myös pelkästään tiloden rinnakkaisuutena. Jos naapurimaa on samanlainen mutta kaksikymmentä vuotta ”kehityksestä” jäljessä, ei tarvitse muistella, riittää, että matkustaa. Tätä kautta sadaan myös otetta siihen, onko aina peesattava turmelevaa kehitystä. Jos on yhtään omaa tahtoa ja itsenäisyyttä, ei varmaan kannata aina langeta samaan ansaan kuin edellä kulkevat.

    kommentti Kirjoittanut Sven Laakso — helmikuu 5, 2007 @ 1:50 pm | Vastaus

  3. Mielestäni on yksinkertaistus sanoa, että villin lännen tuhosivat pienviljelijät. Sillä ennen kaikkea rautatie ja yleinen modernisaatio tuhosivat villin lännen. Oman käden oikeuden tilalle tulee oikeuslaitos, kun rautahepo kiidättää liittovaltion sheriffin (marshall)salamannopeasti paikalle. Samoin kävi vaikka junkkareiden Pohjanmaalle: modernisaatio murskaa säälimättä tällaiset villit lännet. Sitä paitsi eihän tämmöinen cowboy ole lajityypille lainkaan välttämätön: voi siellä näkyä rikollisia, sheriffejä, huoria yms. Käsittääkseni muuten villissä lännessä oli alueita, missä cowboyta ei ollut lainkaan ihan luonnonolosuhteiden takia.

    kommentti Kirjoittanut Aleksi — helmikuu 5, 2007 @ 2:33 pm | Vastaus


RSS feed for comments on this post. TrackBack URI

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

%d bloggers like this: