Marginalia

helmikuu 14, 2007

Au hazard Balthazar

Filed under: Uncategorized — thannikainen @ 11:18 am

”Miksi juuri vainoharhaisia vainotaan eniten?” kirjoitti Haavikko. Kirjailijoilla vainoharhaisuus on varsinainen ammattisairaus, siinä missä dipsomania ja erilaiset selkäsairaudet. Tunnen aika harvoja täysin suhteellisuudentajuisia kirjailijoita, jotka ovat kokonaan välttäneet tämän taudin. Klassiseen ”muna vai kana” -kysymykseen pitää tässä tapauksessa vastata, että molemmat: ammattikirjailijoiksi päätyy paljon luonnostaan paranoideja yksilöitä, mutta kirjailijan työssä on myös paljon tällaista luonteenpiirrettä ruokkivia piirteitä.

On toki kliseistä puhua kirjailijoiden narsismista, mutta tällä kliseellä on vankka todellisuuspohja. Luulen, että julkisuuteen tarkoitetun tekstin kirjoittaminen edellyttää jonkinlaista narsismia: elleivät huomionkipeys ja alhainen halu olla ihailtu lainkaan motivoisi minua, en jaksaisi kirjoittaa tätäkään. Ja vainoharhaisuus on ehdottomasti itserakkaan ihmisen tauti: ihmisen täytyy nähdä itsensä merkittävänä, että muilla olisi mitään syytä juonitella hänen päänsä menoksi.

Paranoiaa puolestaan ruokkii kirjailijantyön epävarmuus. On huvittavaa, että jotkut edelleen tähtäävät kirjailijoiksi ammatin mukanaan tuoman ”vapauden” takia. Ammattikirjailijahan on mitä suurimmassa määrin toisten armoilla: apurahalautakuntien, kustantajien… Apurahalautakunnat ovat salamyhkäisiä organisaatioita; kukaan ei varmuudella tiedä, ketkä niissä istuvat. Jos tärkeä apuraha jää saamatta, rupeaa helposti ajattelemaan, että tässä ei ole kyse sattumasta vaan salaliitosta, tahallisesta ilkeydestä, juonittelusta.

Puhuin äsken omasta viiteryhmästäni, mutta olen lähestymässä yleisinhimillistä ilmiötä. Ihmisen on ylipäätään mahdoton ymmärtää sattumaa. Tietenkin voimme ymmärtää sen älyllisesti kaaosteorian tai jonkin muun rationalistisen rakennelman avulla. Mutta sydän kapinoi vastaan: onnen täytyy olla palkkio, onnettomuuden rangaistus tai häijy juoni. Muuten ei voi käsittää, miksi tämä tapahtuu juuri minulle. Etsimme syyllisiä, vastuun kantajia. ”Sattuma” -nimistä asiaa ei yksinkertaisesti ole koodattu ihmisaivoihin.

Sekä taikauskossa että jalostuneemmassa uskonnollisuudessa on pohjimmiltaan kyse tästä samasta kuviosta. Taikauskoinen yrittää hallita arkielämää rituaalien avulla, uskonnollinen taas tähtää johonkin maailmaa korkeampaan: tuonpuoleiseen, kuolemanjälkeiseen. Mutta kummassakin asenteessa on keskeistä syyllisen eli merkityksen etsiminen tapahtumille.

Molemmat asenteet kukoistavat epävarmoissa olosuhteissa, kuoleman läheisyydessä. Primitiivisen metsästäjän rajallinen elämänpiiri oli henkien, enteiden ja merkkien läpitunkemaa. Toisen maailmansodan brittiläisillä pommikonelentäjillä oli tapana virtsata pommikoneen renkaaseen ennen taistelulentoa hyvän onnen tuottamiseksi, ja lennolla kaatuneen tuolille istuminen tuotti pahaa karmaa.

Tällaiselle on helppo naureskella turvallisemmissa oloissa, mutta ei oma elämämme ole lopulta sen turvallisempaa. Maailmantalouden heilahtelut voivat viedä meiltä työpaikan, teollisuusmyrkyt Itämeren silakoissa aiheuttaa syövän, merenpinnan nousu ajaa meidät kodeistamme.

Jotkut syyttävät hallitsijoita, vaikka tässä itseohjautuvan kollektiivisen anarkian maailmassa kukaan ei voi vakavissaan väittää hallitsevansa mitään. Talousväkikin levittelee käsiään ja viittaa hämäriin markkinavoimiin kuin Allahin tahtoon ikään.

Tästä voisi tehdä kaikenlaisia johtopäätöksiä, mutta en jatka pidemmälle, koska saman on minua osuvammin sanonut vanha kunnon William S. Burroughs (suomennos minun):

”Meillä on nyt uudenlainen hallinto. Ei yhden ihmisen hallinto, tai aristokraattien tai plutokraattien, vaan pienten ryhmien, jotka satunnaiset paineet ovat nostaneet absoluuttisiin valta-asemiin ja poliittisten ja taloudellisten tekijöiden armoille, jotka jättävät vähän tilaa päätöksille.

He ovat abstraktien voimien asiamiehiä, jotka ovat saavuttaneet vallan luopumalla minuudestaan. Rautatahtoiset diktaattorit kuuluvat menneisyyteen.

Enää ei tule Stalineita, ei enää Hitlereitä.

Tämän kaikista maailmoista turvattomimman hallitsijat ovat hallitsijoita sattumalta. Typerät, säikyt pilotit ohjaavat valtavaa konetta jota eivät voi ymmärtää, tilaavat asiantuntijoita kertomaan heille, mitä nappia painaa.”

Mainokset

4 kommenttia »

  1. ”Enää ei tule Stalineita, ei enää Hitlereitä”, sanoi Burroughs.

    Ehkäpä siksi eräänä nostalgisuuden virtana nyky-yhteiskunnassa tuntuu kaipuu vahvojen johtajien aikaan. Kun ihminen elää hallitsemattomilta tuntuvien voimien totalitarisoimassa maailmassa, jossa mahdollisuuksien pitäisi olla rajattomat ja ”onnellisuus” kauppatavaraa, herää halu pystyä vaikuttamaan oman kärsimyksensä määrään ja hetkeen. Kun länsimainen yhteiskunta tuntuisi yhä enenevässä määrin orjuuttavan kansalaisiaan jatkuvaan epävarmuuteen, eloonjäämistaisteluun ja vyönkiristykseen kansallisen ym. kilpailukyvyn nimissä globaaliin talouteen sopetumiseksi, on alettu haikailla aikoja, jolloin asiat olivat oletettavasti selkeitä ja palkkio annetusta panoksesta realisoitavissa tämän elämän aikana.

    Hieman kärjistäen sanottavani voisi tiivistää siihen, että markkinavoimien hahmottoman totalitarismin ratkaisuksi kuulee melko usein esitettävän eräänlaista paluuta jonkinlaiseen geneeriseen vahvan johtajan järjestelmään, jossa jokaisella on paikkansa ja rikkomuksista rangaistaan oikeudenmukaisesti ”vapauden” ollessa sidottuna jonkinlaisen utopistisen yhteiskunnan rakentamiseen. Kertooko tämä omaa kieltänsä siitä, kuinka (nyky)järjestelmä on onnistunut indoktrinoimaan jäsenensä: muutoksessakin on tärkeintä aidon kriittisen muutosvoiman kahlitseminen uuden vallitsevan järjestelmän ylläpitämiseksi.

    Nyky-yhteiskunnassa hallitsevan ideologian pahin kirosana on ”muutosvastarinta”. Kun se on murrettu, mikään ei enää muutu.

    Etenkin, kun monet suurimpina nykyisen (joskus myös menneen) järjestelmän kriitikkoina esiintyvät ihmiset turvaavat johtajiin.

    kommentti Kirjoittanut tt — helmikuu 14, 2007 @ 5:33 pm | Vastaus

  2. Kirjoituksen alkuun viitaten suosittelen tuoretta Taava Koskisen toimittamaa ”Kirjoituksia neroudesta” kirjoituskokoelmaa, joka varsin mielenkiintoisella tavalla purkaa taiteilijamytologioita ja poikkeusyksilöiden diskursiivista kuvastoa.

    Jep, nähdään huomenna.

    kommentti Kirjoittanut Ville-Juhani Sutinen — helmikuu 15, 2007 @ 8:33 pm | Vastaus

  3. Timo!

    Piti tarjota sulle eilisen TVO:n keikan jälkeen kalja, mutta olitkin ehtinyt lähteä Apteekkiin. Ehkäpä saan uuden tilaisuuden keväämmällä… siihen asti: Vointeja!

    kommentti Kirjoittanut Tapani Kinnunen — helmikuu 18, 2007 @ 9:08 am | Vastaus

  4. syyllisen etsimistä tapahtumille..selvä se..muita ei saa syyttää. mikäs sen parempaa..mutta kun tapahtuu asioita joille ei löydy selitystä. ehkä olisi parempi ettei olisi ketään, joka meitä ohjaa..en voi sanoa muuta kun että uskon. fatalisti

    kommentti Kirjoittanut ti le — helmikuu 27, 2007 @ 6:31 am | Vastaus


RSS feed for comments on this post. TrackBack URI

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

%d bloggers like this: