Marginalia

maaliskuu 28, 2007

Poeettisesti korrekti

Filed under: Uncategorized — thannikainen @ 9:30 pm

Vuoden ensimmäinen Kerberos on saatettu turvallisesti painoon. Täytyy myöntää, että välillä mitään tuottamattoman lehden kokoaminen tuntuu taakalta kaikkien muiden töiden kasaantuessa. Mutta edelleen valmiin lehden näkeminen pyyhkäisee kaikki tuskastelut unohduksiin. Sanoin joskus haastattelussa, että Kerberos on kirjallisista töistäni ainoa, johon olen tarpeeksi tyytyväinen. Se on myös foorumi, jonka puitteissa voin tehdä aivan mitä haluan, ja joka myös löytää varmuudella yleisönsä, kun numero lähtee postissa parillesadalle tilaajalle.

Uudesta Kerberoksesta tuli teemanumero otsikolla politiikka. Vasta taiton jälkeen muistin, että Tuli&Savun seuraavan numeron teema taitaa olla sama. No, tässä ei muutenkaan ole kyse plagioinnista eikä ”vastanumeron” tekemisestä; uskoakseni Kerberoksen ja Tulen lähestymistavat poikkeavat toisistaan. Kuten useimmat Kerberoksen teemanumerot, tämäkin on varsin väljä. Teema rakentuu lähinnä muutamasta pitkästä puheenvuorosta politiikan tiimoilta. Pääjutut ovat Panu Tuomen essee, Vladimir Sorokinin suomennettu haastattelu ja Christopher Laschin suomennosessee.

Runoja löytyy Satu Lepistöltä, Jarkko Tontilta ja Harry Salmenniemeltä. Proosapuolta edustaa irlantilaisen Frank O’Connorin novelli, jonka suomennos on minun. O’Connorin löytämisestä kuuluu kiitos Ville-Juhani Sutiselle, joka pari kuukautta sitten Dublinissa käydessään osti O’Connorin novellikokoelman antikvariaatista. Lainasin kirjan Sutiselta ja vaikutuin harvinaisen vahvasta novellitaiteesta. Ilman tätä yhteensattumaa olisin edelleen yhtä tietämätön tästä kotimaassaan postimerkkiinkin päässeestä kirjailijasta kuin suurin osa suomalaisista.

Panu Tuomi kirjoitti mielenkiintoisen puheenvuoron poliittisesta ja poeettisesta korrektiudesta. Viittasin siihen jo pääkirjoituksessa, mutten malta olla kommentoimatta paria yksityiskohtaa esseen sisällöstä, koska aihe on lähellä sydäntäni.

Tuomi kirjoittaa: ”(…) olen lanseerannut oman termini poeettinen korrektius; sen tarkoitus on korostaa henkilökohtaisen moraalin tärkeyttä suhteessa yleiseen moraaliin (eli poliittiseen korrektiuteen), joka helposti tuudittaa ihmisen laiskuuteen ja saa tämän hokemaan pelkkiä ulkoa opittuja lainaviisauksia.”

Tuomen lause sai minut miettimään, miten hankalaksi poeettisen korrektiuden tai henkilökohtaisen moraalin viljely on tullut. Kaikki kunnollinen taide, moraalinen harkinta ja toimiva keskustelu lähtee tosiasioiden tunnustamisesta. Poliittinen korrektius on puolestaan mennyt niin pitkälle, että tietyistä tosiasioista pitää poliittisen korrektiuden nimissä vaieta.

Otan esille näemmä pysyvästi tapetille naulatun rasismikysymyksen. Luin pari viikkoa sitten antropologista, joka oli tutkinut Etelä-Amerikkalaista intiaaniheimoa, jonka ainoat elinkeinot ovat edelleen metsästys, keräily ja pienimuotoinen maanviljely. Tiedemies tutki lähinnä heimon kieltä ja huomasi, että sanavarasto on suppea ja merkityserot välittyvät lähinnä kurkkuäänteillä. Heimolla ei myöskään ollut historiaa sellaisena kuin me asian ymmärrämme: yksittäisten heimon jäsenten ”historiallinen muisti” ei ulottunut omia isovanhempia kauemmas.

Kesti kauan, ennen kuin tutkija uskalsi julkaista tuloksensa, koska hän pelkäsi, että häntä syytettäisiin rasismista. Rasismisyytöksiä ei lopulta kai liiemmin tullut, mutta merkityksellistä on, kuinka hyvin sisäinen etukäteissensuuri toimii. Vielä hurjempaa on se, että pelkkä erilaisuuden toteaminen käy rasismista.

Toinen esimerkki samasta ilmiöstä on muutaman vuoden takainen tapaus Tatu Vanhanen. Siis emeritusprofessori ja pääministerin isä, joka tutki rotujen älykkyyseroja ja väitti mustia keskimäärin vähemmän älykkäiksi kuin valkoisia. Hesarin kuukausiliitteen juttu Isä-Vanhasen rotuteorioista nosti ison äläkän ja johti rikostutkintaan.

Nopea tarkastelu osoittaa, että Vanhasen tutkimustulokset ovat monessa suhteessa kyseenalaisia: älykkyystestit eivät välttämättä sovellu kaikkiin kulttuureihin, älykkyyden määrittely lähinnä matemaattiseksi ongelmanratkaisukyvyksi on pulmallinen, jne. Mutta seuranneessa keskustelussa vähemmistö Vanhasen vastustajista yleensä otti nämä seikat esille. Sen sijaan he keskittyivät syyttämään Vanhasta natsiksi ja rasistiksi.

Kaikki keskustelun perussäännöt unohdettiin. Kun joku esittää tiettyihin faktoihin tai tutkimustuloksiin perustuvan väitteen, se pitäisi yrittää kumota kyseenalaistamalla tulokset tai esittämällä niitä vastaan puhuvaa tutkimusmateriaalia. Mutta Vanhasen johtopäätökset olivat poliittisen korrektiuden ideologian vastaisia, joten hän ei mitenkään voinut olla oikeassa. Julkisen ja yksityisen keskustelun perusvire on valitettavan usein tämä: olet väärässä, koska näkemyksesi loukkaa tunteitani.

Mietitäänpä vaihtoehtoa, että Vanhanen olisikin oikeassa: valkoiset ovat keskimäärin älykkäämpiä kuin mustat. Entä sitten? Tekisikö se mustista jotenkin huonompia ihmisiä ja antaisi älykkäämmille oikeuden kohdella heitä miten vain?

Esiin nousee sama vinoutuma kuin edellä mainitun antropologin tapauksessa. Ilmeisesti poliittisen korrektiuden vaalijoiden mielestä jo se, että jotkut ihmiset ovat erilaisia kuin me (valkoiset, keskiluokkaiset Eurooppalaiset) riittää tekemään heistä huonompia. Vanhanen ei missään vaiheessa väittänyt tällaista. Minusta poliittiseen korrektiuteen hysteerisesti suhtautuvien pitäisi tarkastaa ideologiset taustaoletuksensa vähintään yhtä perusteellisesti kuin he edellyttävät muiden tekevän.

Yksi taustaoletuksista on, että tiettyihin ryhmiin kuuluvat ihmiset ovat automaattisesti uhreja. Mustat, maahanmuuttajat, naiset, homot… Valkoinen heteromies on taas automaattisesti riistäjä.

Sopii kysyä, ketä tämä uhrimyytti palvelee. Varmastikaan ei ensi sijassa ”uhreja” vaan poliittista retoriikkaa, joka sekin on vallankäytön väline. Ja tietenkin niitä, jotka edistävät uraansa ja saavat moraalisen oikeassaolemisen tuottamaa tyydytystä ”sorrettujen puolustamisella.”

maaliskuu 16, 2007

Jälkeläisistä

Filed under: Uncategorized — thannikainen @ 10:54 am

Olen pitkään miettinyt ekologisesti valveutuneiden ihmisten taipumusta hankkia vähän tai ei lainkaan jälkikasvua. Ymmärrän sen täysin: väestönkasvu, ihmislihan ja -luiden suunnaton ylituotanto ei rohkaise kantamaan omaa korttaan kekoon. Syntyvyyden aleneminen ”hyvinvointimaissa” on harvoja positiivisia signaaleja, joita maailman tilaa seuratessa välittyy.

Mutta asia mutkistuu, kun sellaiset ihmiset, jotka eivät välitä ekologiasta tuon taivaallista tai kannattavat planeetalle tuhoisia asioita, lisääntyvät täysin pidäkkeettömästi. Lapsista kasvaa yleensä isien ja äitien kaltaisia, sillä poliittisilla näkemyksillä ja käyttäytymismalleilla on tapana siirtyä vanhemmilta lapsille. Periytyminen on tosiasia, vaikka siinä on toisinaan pieni viive. Taistolaiset, porvarien lapset, rähinöivät aikansa mutta useimmat heistä palasivat ennen pitkää ruotuun.

Ekologisesti valveutuneiden pieni vähemmistö uhkaa tässä kilpajuoksussa hävitä kokonaan sukupuuttoon, ja heidän arvonsa samalla. Jospa elämänsuojelijoiden pitäisikin lisääntyä mahdollisimman paljon ja kasvattaa uusi ja energinen opposition sukupolvi? Pitkällä tähtäimellä tällainen ”rodunjalostus” saattaisi olla viisaampi ratkaisu, eikä pahentaisi väestöongelmaa kuin hieman ja väliaikaisesti. Theodore ”Unabomber” Kaczynski, jonka poliittisen manifestin suomensin pari vuotta sitten, kannatti voimakkaasti tällaista mallia.

Tämä on vakava kysymys, johon en ole vielä keksinyt tyydyttävää vastausta. Itse en ole koskaan tuntenut tarvetta jatkaa sukuani, enkä ymmärrä, mitä ihmeellistä ihmiset lapsissa näkevät. Allekirjoitan täysin sen P. Linkolan toteamuksen, että ihminen on kiinnostava vasta sitten, kun hänellä on iän mukanaan tuomaa perspektiiviä. Mutta kenties lisääntymisen voi nähdä uudessa valossa, kun jälkikasvulle voi siirtää jotakin siitä, mihin itse uskoo.

Yksi asia on ainakin varma: niin kauan kuin lasten hankkiminen on ihmisten yksityisasia, saamme kaiken toivon heittää. Biologin koulutuksen saanut sisareni ihmetteli kerran, minkä takia adoptio-oikeuden saaminen Suomessa on työn ja tuskan takana, mutta kuka tahansa saa hankkia perillisen luonnonmenetelmällä. Minusta jokaisen lisääntymistä kaavailevan pariskunnan pitäisi käydä läpi jonkinlainen lakisääteinen tarkastus, missä selvitettäisiin, onko heillä minkäänlaisia kykyjä ja valmiuksia hoitaa ja kasvattaa jälkeläistä. Tämä ehkäisisi pahimmat tragediat sekä vanhempien että lasten kannalta. Tarkastuksen läpäisevillekin voisi antaa käteen World Overpopulation Awareness -järjestön lehtisen ja kehottaa vielä harkitsemaan ennen lopullista päätöstä.

Kun tällaisia asioita sanoo julki, saa yleensä kuulla syytöksiä ”fasismista” ja ”pakkovallan puolustamisesta”. Mutta onko lastenhankinnan siirtäminen yhteiskunnan valvontaan sen fasistisempaa kuin oppivelvollisuus? En ole kuullut kenenkään valittavan siitä, että lapset otetaan viitenä päivänä viikossa pois vanhemmiltaan ja viedään tuntikausiksi valtion ylläpitämiin laitoksiin henkisesti ohjelmoitaviksi.

maaliskuu 14, 2007

Peili ja varasto

Filed under: Uncategorized — thannikainen @ 11:03 am

Niin & Näin -lehti on kustantanut Kari Väyrysen kirjan ”Ympäristöfilosofian historia”. Täytynee perehtyä siihen. Eilen Hesarissa oli teoksesta Pekka Wahlstedtin kirjoittama referaattityyppinen arvostelu.

Kirja näemmä purkaa osittain käsitystä, että ympäristöongelmat ovat alkaneet vasta modernin länsimaisen kulttuurin voittokulun myötä. Se on paikallaan, koska ihmisen ja luonnon suhde on ollut aina enemmän tai vähemmän ongelmallinen. Primitiivisten kulttuurien ”harmoninen” luontosuhde kumpusi usein vain siitä, ettei niillä ollut käytössä tarpeeksi tehokkaita välineitä luonnon hyödyntämiseen.

Metsästäjä- keräilijäheimot metsästivät eläinlajeja sukupuuttoon, ja ekokatastrofeja on tapahtunut kautta ihmislajin historian. Ne ovat noudattaneet samaa kaavaa: kasvava väestö ahmaisee luonnonvarat, ja hupenevista luonnonvaroista käytävä kilpailu tuhoaa lopulta ihmisyhteisönkin. Ero nykyaikaan on siinä, että ennen ekokatastrofit olivat alueellisia.

Länsimaisen kulttuurin syntilista on pitkä, mutta ne kulttuurit, jotka ovat viime vuosisadalla nousseet mahtitekijöiksi länsimaiden rinnalle, eivät ole osoittaneet maltillisempaa asennetta luonnon hyväksikäytössä. Todellinen tuomiopäivän kone taitaa olla käynnissä Kiinassa ja Intiassa, jotka päättäväisesti yrittävät kohottaa miljardiväestönsä elintason eurooppalaisiin standardeihin. Sitä ei Maapallo mitenkään kestä, mutta sitä on turha selittää aasialaisille, jotka eivät vielä ole nähneet edistyksen varjopuolia. Heille kasvu on uutta, jännittävää ja hienoa. He tekevät sen, koska pystyvät siihen.

Wahlstedtin arvostelussa sivutaan myös valistuksen ja romantiikan luontokäsitysten eroja. Vastapoolit ovat valistuksen mekaaninen ja romantiikan elävä luonto. Romantiikan ansio oli mekanistisen käsityksen kritiikki, mutta omaan korvaani kalskahtavat romantikkojen runolliset puheet ”rajattomasta” ja ”käsittämättömästä” luonnosta.

Todellisuudessa luonto ei ole rajaton eikä käsittämätön. Jos metsästä alkaa järjestelmällisesti kaataa puita, ja varsinkin jos apuna on moottorisaha tai joku pyörillä tai telaketjuilla varustettu moottoriajoneuvo, ennen pitkää puut loppuvat ja metsä lakkaa olemasta. On myöskin varmaa, että luonto toimii tiettyjen käsitettävien lainalaisuuksien mukaan kuten sivilisaatiokin. Eri asia on, onko meillä koskaan kapasiteettia kokonaan ymmärtää näitä lainalaisuuksia. Emme voi tietää, mitä käen tai ahman päässä liikkuu. Siksi luontoon pitäisi suhtautua kunnioittavasti ja sitä pitäisi lähestyä tietyllä varovaisuudella, mikä pätee toisen ihmisenkin suhteen. Emmehän pääse hänenkään pääkoppansa sisään.

Romantiikan aikakausi lieve- ja jälki-ilmiöineen tuotti joitakin hämmentäviä taideteoksia ja kiinnostavia yksilöitä. Mutta minusta on aina tuntunut vastenmieliseltä romantiikalle tyypillinen oman tunteen ihastelu, siinä piehtarointi. Taide, joka hekumoi ilmaisemillaan tunteilla herättämättä niitä vastaanottajassa, ei kanna mihinkään. Hyvä esimerkki on Eugène Delacroix´n maalaukset. Olen aina ihmetellyt, miten niin älykäs ihminen kuin Charles Baudelaire ihaili Delacroix´n tuherruksia, joista puuttuu kaikki koherenssi. Yhtä käsittämätöntä on, että Delacroix sai hirvityksillään suuren erootikon maineen. Nykyään aiheettomasti väheksytty Delacroix´n aikalainen ja kiistakumppani Ingres ymmärsi erotiikasta paljon enemmän ja oli muutenkin kiinnostavampi taiteilija.

Mutta en nyt halua eksyä sivupoluille. Tarkoitukseni oli sanoa, etteivät valistus ja romantiikka ole lopulta kovin kaukana toisistaan, kuten Novalis huomasi, ja tämä pätee luontokäsityksiinkin. Siinä missä luonto oli valistusfilosofille käytännöllisellä järjellä määriteltävä varasto, se oli romantikolle lähinnä oman tunteen peili. Kumpikaan ei osannut nähdä luontoa täysin omalakisena kokonaisuutena, joka on ihastuttavan välinpitämätön ihmisen aivoituksia kohtaan.

maaliskuu 9, 2007

Lisälaite nro. 12

Filed under: Uncategorized — thannikainen @ 3:43 pm

Kaikki tietävät, että maailma hukkuu jätteisiin. Siis asioihin, joiden piti olla kertakäyttöisiä ja joista tuli ikuisia. Maailma näyttää myös olevan hukkumassa tekstiin. Teksti taas oli tarkoitettu ikuiseksi, ja siitä tuli kertakäyttöistä.

Tarkoitan nyt sitä kirjoituksen ylitarjontaa, jota tämä bloginikin edustaa. Ilmiön kiteytti osuvasti Antti Nylén Nuori Voima -lehdessä:

”Koko yhteiskunta on suurta yleisönosastoa. On mahdotonta löytää ihmistä, joka ei kirjoita luettavaksi tarkoitettua tekstiä. Internet on täynnä innokkaiden kirjoittajien kirjoituksia. Joka ikinen postinjakaja, kansanedustaja, leipuri ja AD on myös kirjoittaja. Pieni ja sattumanvarainen osa tästä kirjoituksesta nidotaan kirjoiksi ja myydään tai lähetetään ilmaiskappaleina toisille kirjoittajille.” (NV 1/2006)

Äskettäin kuollut kaunokirjailija ja sekopää Jean Baudrillard huomasi, että jos jokin ilmiö läpäisee koko yhteiskunnan, se menettää merkityksensä. Kun päästään tilanteeseen, missä kaikki on poliittista, varsinaisesti mikään ei enää silloin ole poliittista. Niin taitaa käydä myös kirjallisuudelle, ellei ole käynyt jo.

Tällä hetkellä valtakunnan puhutuin kirjailija on Susan Kuronen. Hänen teoksensa ”Pääministerin morsian” täyttää kaikki kirjan tuntomerkit: siinä on kannet ja sivuja ja lauseiksi jäsennettyä tekstiä. Kuitenkaan se ei ole itsenäinen kirjallinen teos, jota voisi tarkastella osittain erillään tekijästään, vaan kirjoittajansa julkisen imagon jatke.

Luin lehdestä, että kirjan kustantaja on tällä hetkellä kirjoittamassa Kurosen elämäkertaa, joka käsittelee pitkälti Kurosen julkisuuteen tulemisesta ja ”Pääministerin morsiamen” julkaisemisesta aiheutunutta kohua. Ensin julkaistaan kirja ja sen jälkeen kirja, joka käsittelee edellisen kirjan julkaisemista. Kuviota voisi jatkaa loputtomiin, niin kuin asetettaessa kaksi peiliä vastakkain. Baudrillard olisi innostunut tästä.

Kirja on siis yhä enemmän oheistuote, yksi julkisuuskulttuurin punttisalin lisälaitteista. Kirjailijoiden ohella sellaisen voivat julkaista muiden kustannuksella kaikki jotka ovat tehneet jotakin rahvaan mielestä kiinnostavaa ja omalla kustannuksellaan kaikki joilla on rahaa. Jos ei kuulu mihinkään näistä, voi laittaa sepustuksensa internettiin.

On tietysti Luojan lykky, että suurin osa kaikkialla vellovasta tekstimassasta päätyy internettiin. Netissä julkaiseminen on siinä mielessä ”aineetonta” eli harmitonta, ettei sen takia tarvitse kaataa puita.

Mutta jotain perverssiä tässä jatkuvan kirjoittamisen ja lukemisen pakkomielteessä on. Se on eräänlaista tekstuaalista bulimiaa, jossa ahmitaan ja oksennetaan yhä uudelleen, eikä kierre koskaan katkea. Jo 1800-luvulla Oscar Wilde kirjoitti, että luemme niin paljon, ettei meille jää aikaa ajatella ja kirjoitamme niin paljon, ettei meille jää aikaa ihastella.

maaliskuu 5, 2007

No direction home

Filed under: Uncategorized — thannikainen @ 11:29 am

Edellisen merkinnän lopussa kirjoitin jonkin verran populaarimusiikista. Voisin nyt jatkaa aiheesta hiukan.

Mielessäni on pyörinyt idea juttusarjasta Kerberokseen otsikolla ”Miten löysin rock’n’rollin”. Siinä kirjallisesti lahjakkaat ihmiset kertoisivat noin parin liuskan mittaisella tekstillä, mikä rock- tai popkappale teki heihin ensimmäisen kerran lähtemättömän vaikutuksen.

Kyseessä on merkittävämpi asia kuin miltä aluksi tuntuu. Sosiologit ovat tarkastelleet rockmusiikkia yhteiskunnallisena ilmiönä, alakulttuurina ja pienryhmäkokemuksena, mutta tästä(kään) asiasta he eivät ymmärrä mitään.

Kun ihminen kuulee herkässä iässä ensimmäisen todella ”kolahtavan” rockkappaleen, vaikutus on ehdottoman yksilöllinen ja henkilökohtainen ja juuri siksi niin lähtemätön. Kokemus on yhtä puhdas ja mieleenpainuva kuin ensimmäinen juopumus tai ensimmäinen yhdyntä. Kaikki kelvollinen rockmusiikki puhuttelee pohjimmiltaan yksilötasolla jos on puhutellakseen.

Musiikin kielellistäminen on hyvin kyseenalainen projekti, mutta jotain voidaan toki sanoa siitä maagisesta vaikutuksesta, mitä oikeantyyppinen musiikki ihmisessä synnyttää. Sen tiimoilta kannattaisi päästää kirjailijat ääneen.

Minulle ensimmäinen läheinen kosketus rockmusiikin kanssa tapahtui noin 12-vuotiaana, kun hetken mielijohteesta lainasin LP-levyn Padasjoen vanhasta kunnankirjastosta. Se oli Bob Dylanin ”Highway 61 Revisited” vuodelta 1965.

Kun soitin levyä isoveljeni vinyylisoittimella, ensimmäisenä teki vaikutuksen aloituskappaleen intro. Kappale oli tietenkin ”Like a Rolling Stone”, jonka aloitusta hallitsevat Hammond-urku, piano ja sähkökitara.

Dylanin lauluääni, jota kuulin silloin ensimmäisen kerran, oli puheenomainen, intensiivinen. Siinä oli jotakin haavoittuvaista ja jotakin hyökkäävää yhtä aikaa. Monimutkainen sanatulva, jota Dylan syyti lähes kuuden minuutin ajan, avautui minulle vasta myöhemmin. Vasta myöhemmin luin senkin, että juuri tuonaikaisilla sanoituksillaan Dylan oli ”tuonut kirjallisuuden rockiin” ja ”Like a Rolling Stonen” kesto oli ollut 1960-luvun puolivälin radiosoitossa jotakin ennenkuulumatonta. Minullekin tuli yllätyksenä, että rock voi olla tällaista. ”Rolling Stone” ei kuulostanut banaalilta, räikeältä eikä teennäiseltä kuten siihen aikaan radiosta soinut tai koulutovereideni kuuntelema musiikki, jota olin turhaan yrittänyt ymmärtää.

En voi sanoa, että olisin ollut saman tien myyty. Mutta kappaleen omalaatuinen tunnelma sai minut kuuntelemaan sen yhä uudelleen. Olin siis ottanut ensimmäiset askeleet, ja niiden jälkeen on yhtä mahdoton kääntyä takaisin kuin tuhannenkin kilometrin kuluttua.

Jotkut ”Like a Rolling Stonen” myöhemmät versiot ovat auttaneet avaamaan laulun ydintä. Sen esitys Manchesterin Free Trade Hallissa vuonna 1966 yleisön kanssa käytyine sananvaihtoineen on rockhistorian suuria hetkiä. Vasta vuonna 1998 virallisesti levynä julkaistu konsertti sijoittuu aikaan, jolloin Dylan oli siirtynyt sähköiseen musiikkiin ja kohtasi aiemman yleisön mustasukkaisuuden ja uuden yleisön oudoksunnan.

Raivohullu punklaulaja GG Allin ymmärsi aikanaan, että esiintyvän taiteilijan pitää valita, antaako yleisölle sitä mitä se odottaa vai sitä mitä se ansaitsee. Dylan puolestaan ei koskaan valinnut, vaan teki aina sitä mitä sattui huvittamaan. Tätä ymmärtämättömät ovat väittäneet Dylanin ”taiteellisen kehityksen” pysähtyneen milloin vuoteen 1964, milloin vuoteen 1968, milloin hänen 70-luvun lopulla tapahtuneeseen uskonnolliseen heräämiseensä. Todellisuudessa Dylan on aina ollut täysipainoinen taiteilija, jonka epäonnistumisetkin ovat kiinnostavia.

Manchesterin konsertissa Dylan soitti ensin pitkän akustisen setin, sen jälkeen marssitti lavalle taustayhtyeensä ja soitti tiheän sarjan uusia kappaleita niin, ettei yleisölle jäänyt aikaa hengähtää eikä esittää vastalauseita. Vasta ennen viimeistä kappaletta yhtye piti tauon virittääkseen soittimiaan. Silloin joku yleisöstä huusi Dylanille ”Juudas!” ”En usko sinua”, Dylan vastasi. ”Olet valehtelija.” Sitten hän johti yhtyeensä raivokkaaseen tulkintaan ”Rolling Stonesta”.

Sananvaihto toi kappaleeseen uuden ulottuvuuden. En tiedä, onko ”Like a Rolling Stone” henkilökohtainen laulu, eikä sillä ole mitään väliä. Joka tapauksessa se on laulu pettymyksestä, nöyryytyksestä, pelosta jota tuntee huomatessaan, että elämä voi tehdä kipeää. Se, jolle Dylan osoittaa osin sarkastiset, osin vapauttavat sanansa, on hylätty, heitetty valmistautumattomana maailmaan, joka on tylympi kuin piti.

Jos Dylan lauloi vuonna 1965 itselleen tai jollekin toiselle todelliselle tai kuvitteelliselle henkilölle, Manchesterin konsertissa hän laulaa yleisölleen. Yleisö on hylännyt Dylanin ja haukkuu häntä juudakseksi, mutta laulajan vastauksen jälkeen asetelma kääntyy ympäri: nyt Dylan hylkää ymmärtämättömät, jotka luulivat häntä joksikin toiseksi, jättää heidät oman onnensa nojaan ja kysyy: ”How does it feel?” Lopulta kostonhimoinen iva vaihtuu jonkinlaiseen eksistentiaaliseen armoon: ”You used to be so amused / at Napoleon in rags and the language that he used / go to him now, he calls you, you can’t refuse / when you ain’t got nothing, you got nothing to lose / you’re invisible now, you got no secrets to conceal”.

Niin kiteytyy se, mistä rockissa on pohjimmiltaan kyse. Se auttaa kestämään elämää, valmistaa kovimpiinkin koettelemuksiin. Selviytymisestä on kyse silloinkin, kun rock on kaikkein provokatiivisinta, yhteiskunnanvastaisinta ja aggressiivisinta. On tilanteita, joissa hengissä ja järjissään pysyminen ei vaadi resignaatiota vaan taistelua.

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.