Marginalia

maaliskuu 5, 2007

No direction home

Filed under: Uncategorized — thannikainen @ 11:29 am

Edellisen merkinnän lopussa kirjoitin jonkin verran populaarimusiikista. Voisin nyt jatkaa aiheesta hiukan.

Mielessäni on pyörinyt idea juttusarjasta Kerberokseen otsikolla ”Miten löysin rock’n’rollin”. Siinä kirjallisesti lahjakkaat ihmiset kertoisivat noin parin liuskan mittaisella tekstillä, mikä rock- tai popkappale teki heihin ensimmäisen kerran lähtemättömän vaikutuksen.

Kyseessä on merkittävämpi asia kuin miltä aluksi tuntuu. Sosiologit ovat tarkastelleet rockmusiikkia yhteiskunnallisena ilmiönä, alakulttuurina ja pienryhmäkokemuksena, mutta tästä(kään) asiasta he eivät ymmärrä mitään.

Kun ihminen kuulee herkässä iässä ensimmäisen todella ”kolahtavan” rockkappaleen, vaikutus on ehdottoman yksilöllinen ja henkilökohtainen ja juuri siksi niin lähtemätön. Kokemus on yhtä puhdas ja mieleenpainuva kuin ensimmäinen juopumus tai ensimmäinen yhdyntä. Kaikki kelvollinen rockmusiikki puhuttelee pohjimmiltaan yksilötasolla jos on puhutellakseen.

Musiikin kielellistäminen on hyvin kyseenalainen projekti, mutta jotain voidaan toki sanoa siitä maagisesta vaikutuksesta, mitä oikeantyyppinen musiikki ihmisessä synnyttää. Sen tiimoilta kannattaisi päästää kirjailijat ääneen.

Minulle ensimmäinen läheinen kosketus rockmusiikin kanssa tapahtui noin 12-vuotiaana, kun hetken mielijohteesta lainasin LP-levyn Padasjoen vanhasta kunnankirjastosta. Se oli Bob Dylanin ”Highway 61 Revisited” vuodelta 1965.

Kun soitin levyä isoveljeni vinyylisoittimella, ensimmäisenä teki vaikutuksen aloituskappaleen intro. Kappale oli tietenkin ”Like a Rolling Stone”, jonka aloitusta hallitsevat Hammond-urku, piano ja sähkökitara.

Dylanin lauluääni, jota kuulin silloin ensimmäisen kerran, oli puheenomainen, intensiivinen. Siinä oli jotakin haavoittuvaista ja jotakin hyökkäävää yhtä aikaa. Monimutkainen sanatulva, jota Dylan syyti lähes kuuden minuutin ajan, avautui minulle vasta myöhemmin. Vasta myöhemmin luin senkin, että juuri tuonaikaisilla sanoituksillaan Dylan oli ”tuonut kirjallisuuden rockiin” ja ”Like a Rolling Stonen” kesto oli ollut 1960-luvun puolivälin radiosoitossa jotakin ennenkuulumatonta. Minullekin tuli yllätyksenä, että rock voi olla tällaista. ”Rolling Stone” ei kuulostanut banaalilta, räikeältä eikä teennäiseltä kuten siihen aikaan radiosta soinut tai koulutovereideni kuuntelema musiikki, jota olin turhaan yrittänyt ymmärtää.

En voi sanoa, että olisin ollut saman tien myyty. Mutta kappaleen omalaatuinen tunnelma sai minut kuuntelemaan sen yhä uudelleen. Olin siis ottanut ensimmäiset askeleet, ja niiden jälkeen on yhtä mahdoton kääntyä takaisin kuin tuhannenkin kilometrin kuluttua.

Jotkut ”Like a Rolling Stonen” myöhemmät versiot ovat auttaneet avaamaan laulun ydintä. Sen esitys Manchesterin Free Trade Hallissa vuonna 1966 yleisön kanssa käytyine sananvaihtoineen on rockhistorian suuria hetkiä. Vasta vuonna 1998 virallisesti levynä julkaistu konsertti sijoittuu aikaan, jolloin Dylan oli siirtynyt sähköiseen musiikkiin ja kohtasi aiemman yleisön mustasukkaisuuden ja uuden yleisön oudoksunnan.

Raivohullu punklaulaja GG Allin ymmärsi aikanaan, että esiintyvän taiteilijan pitää valita, antaako yleisölle sitä mitä se odottaa vai sitä mitä se ansaitsee. Dylan puolestaan ei koskaan valinnut, vaan teki aina sitä mitä sattui huvittamaan. Tätä ymmärtämättömät ovat väittäneet Dylanin ”taiteellisen kehityksen” pysähtyneen milloin vuoteen 1964, milloin vuoteen 1968, milloin hänen 70-luvun lopulla tapahtuneeseen uskonnolliseen heräämiseensä. Todellisuudessa Dylan on aina ollut täysipainoinen taiteilija, jonka epäonnistumisetkin ovat kiinnostavia.

Manchesterin konsertissa Dylan soitti ensin pitkän akustisen setin, sen jälkeen marssitti lavalle taustayhtyeensä ja soitti tiheän sarjan uusia kappaleita niin, ettei yleisölle jäänyt aikaa hengähtää eikä esittää vastalauseita. Vasta ennen viimeistä kappaletta yhtye piti tauon virittääkseen soittimiaan. Silloin joku yleisöstä huusi Dylanille ”Juudas!” ”En usko sinua”, Dylan vastasi. ”Olet valehtelija.” Sitten hän johti yhtyeensä raivokkaaseen tulkintaan ”Rolling Stonesta”.

Sananvaihto toi kappaleeseen uuden ulottuvuuden. En tiedä, onko ”Like a Rolling Stone” henkilökohtainen laulu, eikä sillä ole mitään väliä. Joka tapauksessa se on laulu pettymyksestä, nöyryytyksestä, pelosta jota tuntee huomatessaan, että elämä voi tehdä kipeää. Se, jolle Dylan osoittaa osin sarkastiset, osin vapauttavat sanansa, on hylätty, heitetty valmistautumattomana maailmaan, joka on tylympi kuin piti.

Jos Dylan lauloi vuonna 1965 itselleen tai jollekin toiselle todelliselle tai kuvitteelliselle henkilölle, Manchesterin konsertissa hän laulaa yleisölleen. Yleisö on hylännyt Dylanin ja haukkuu häntä juudakseksi, mutta laulajan vastauksen jälkeen asetelma kääntyy ympäri: nyt Dylan hylkää ymmärtämättömät, jotka luulivat häntä joksikin toiseksi, jättää heidät oman onnensa nojaan ja kysyy: ”How does it feel?” Lopulta kostonhimoinen iva vaihtuu jonkinlaiseen eksistentiaaliseen armoon: ”You used to be so amused / at Napoleon in rags and the language that he used / go to him now, he calls you, you can’t refuse / when you ain’t got nothing, you got nothing to lose / you’re invisible now, you got no secrets to conceal”.

Niin kiteytyy se, mistä rockissa on pohjimmiltaan kyse. Se auttaa kestämään elämää, valmistaa kovimpiinkin koettelemuksiin. Selviytymisestä on kyse silloinkin, kun rock on kaikkein provokatiivisinta, yhteiskunnanvastaisinta ja aggressiivisinta. On tilanteita, joissa hengissä ja järjissään pysyminen ei vaadi resignaatiota vaan taistelua.

Advertisements

4 kommenttia »

  1. ” Kokemus on yhtä puhdas ja mieleenpainuva kuin ensimmäinen juopumus tai ensimmäinen yhdyntä.”

    Jaa-a. Useimmilla nämä kokemukset ovat kyllä sameita ja katkelmallisia, eikä vähiten sen takia että juopumus ja ensimmmäinen yhdyntä ovat siamilaiset kaksoset.

    kommentti Kirjoittanut Prospero — maaliskuu 5, 2007 @ 12:55 pm | Vastaus

  2. ”Useimmilla nämä kokemukset ovat kyllä sameita ja katkelmallisia, eikä vähiten sen takia että juopumus ja ensimmmäinen yhdyntä ovat siamilaiset kaksoset.”

    No, kovin tukevassa juopumustilassa yhdyntä ei useimmilta miespuolisilta onnistu, varsinkaan ensimmäinen.

    Naisiin tämä ei kyllä päde, siinä mielessä kirjoitin epätarkasti. Mutta minähän olenkin sovinisti.

    kommentti Kirjoittanut thannikainen — maaliskuu 5, 2007 @ 8:25 pm | Vastaus

  3. Hei!
    Kun läheisyys, tunteet ja rytmimusiikki ovat syntiä, mikään ei kolahda niin kuin rock. Ainakin miulle kävi näin. Tuli aika, jolloin jäin kirjastoon Bob Dylanin kanssa kahden ja luin runohyllyt tyhjiksi.

    Kiinnostavaa, kuinka samankaltaisia kokemuksia ihmisillä voi olla. Tarkoitan esim. tuota järjestystä, kuinka Bob tuli ensin, mutta ”Dylan” aukesi vasta myöhemmin; ja kuinka se tälli, jonka ensimmäinen kuuntelukerta aiheutti, oli peruuttamaton potku radalle, josta ei tulla enää takaisin. 🙂

    t.m

    kommentti Kirjoittanut m — maaliskuu 5, 2007 @ 9:55 pm | Vastaus

  4. Nice design! kabababrubarta

    kommentti Kirjoittanut kabababrubarta — maaliskuu 27, 2007 @ 12:30 am | Vastaus


RSS feed for comments on this post. TrackBack URI

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

%d bloggers like this: