Marginalia

huhtikuu 15, 2007

Kritiikin kritiikki

Filed under: Uncategorized — thannikainen @ 8:46 pm

On ilo huomata, kuinka laadukas yleisluontoinen kulttuurilehti Nuori Voima nykyään on. Sain loppuviikosta käsiini uuden numeron: se on hirmuisen hyvä, ja tulen varmaankin kommentoimaan useampiakin sen juttuja lähitulevaisuudessa.

Tässä vaiheessa mielessäni pyörii Ville-Juhani Sutisen arvostelu Olli Hyvärisen esseekokoelmasta ”Vain tosi on kaunista”, jonka Arvostelin itsekin Parnassoon viime vuoden puolella. Ville-Juhanin kritiikkiä lukiessa huomioni kiinnittyi siinä esitettyihin ajatuksiin kielen rakenteista ja niiden purkamisesta. Olin V-J:n kanssa juomassa viinaa joitakin päiviä sitten ja taisimme puhuakin jotain aiheesta, mutta humalassa minulla on taipumus puhua paljon selkeästi artikuloitua roskaa, joten yritän nyt uudestaan.

Yhdessä kohtaa V-J kommentoi Hyvärisen esseetä ”Myrsky valkoviinilasissa ja kuvakäes piipitystä”, joka puolestaan kommentoi Aki Salmelan runokokoelmaa ”Sanomattomia lehtiä”. En nyt esitä mitään mielipidettä Hyvärisen esseestä enkä Salmelan kokoelmasta, vaan arvioin kriitikon kannanottoa:

”Kielellisten rakenteiden purkamisessa on kyse yhteiskunnallisesta kannanotosta muodon tasolla. Se ei siis ole ’kadehdittavaa huolettomuutta’, vaan erilaista kritiikkiä kuin vaikkapa Salaman suora jähmeys. Hyvärisen välinpitämättömäksi kritisoima katkelma, jossa Salmela suhtautuu ironisesti television kuolemauutisointiin, kyseenalaistaa väkivallan medioitumista ja peräänkuuluttaa todellista kohtaamista. Se on tärkeä vaihtoehto kaiken surkeutta päivittelevän käyttörunouden ohella.”

Kaikella kunnioituksella, Ville-Juhani, mutta tuo ajatus on vähän veltto. Jos kielellisten rakenteiden rikkominen/purkaminen on sinänsä kannanotto, voidaan saman tien sanoa, että punaisia päin käveleminen on yhteiskunnallinen protesti.

En nyt peräänkuuluta sitä tylsämielistä ja väärää ajatusta, että kritiikki vaatii tuekseen jonkin positiivisen ratkaisumallin. Kritiikki ei vaadi tuekseen muuta kuin moraalista selkärankaa, ja on aivan paikallaan todeta, että jokin asia hoidetaan huonosti, vaikkei tietäisikään miten sen voisi hoitaa paremmin.

Tarkoitan, että yhteiskuntakritiikin käsite on löyhtynyt niin paljon, että melkein mikä tahansa voidaan luokitella yhteiskuntakritiikiksi. Minusta kritiikiksi ei oikein riitä se, että rikotaan jotakin sääntöä tai yksinkertaisesti todetaan jonkin ongelman olemassaolo. Suomessa on viimeistään 1990-luvulta saakka kirjoitettu lyriikkaa, jonka tärkein sanottava on sen omien ilmaisuvälineiden ongelmat ja näiden ongelmien vakavuus koko länsimaisessa kulttuurissa. Nykyään sitä kirjoitetaan niin paljon, että sitä voi hyvällä syyllä kutsua valtavirraksi. Proosan puolella yhteiskuntakritiikiksi kelpaa nykyään syrjäytyneiden elämän kuvaaminen, ja syrjäytyneiksi kelpaavat nykyään toimeentulotuella keskiolutta juovat pääkaupunkilaisnuoret.

Itse asiassa koko yhteiskuntakritiikin käsite alkaa epäilyttää. Minua harmitti, kun kriitikot luonnehtivat toista runokokoelmaani yhteiskuntakriittiseksi. Tunsin epäonnistuneeni siinä, mitä olin tavoitellut. Liian usein ”yhteiskuntakriittinen” kirjailija asettuu säyseästi hänelle tässä yhteiskunnassa varattuun lokeroon eli yhteiskuntakriitikon lokeroon. Siellä hän sitten kritisoi, ja päätökset tehdään jossakin muualla.

Pelkään, että yhteiskuntakritiikin vaatimuksesta tulee samanlainen hokema kuin keskustelun peräänkuuluttamisesta 90-luvulla. Silloin (ja monessa suhteessa edelleenkin) ei ollut tärkeää, mistä keskusteltiin vaan se, että keskustelua oli. Pahimmassa tapauksessa yhteiskuntakritiikistä tulee ensin yleinen vaatimus, sitten kirjallisen karrieristin astinlauta. Se saattaa jo olla molempia. Hirmuisessa ja hirmuisen hyvässä esseessä ”Optimistinen tutkielma” (1963) Tuomas Anhava ennakoi ja analysoi tätä ilmiötä:

”Kirjailijoille, joilla on sanottavaa, on ominaista korostunut julkisuuden kaipuu ja yhteisvastuun tunne. Julkisuuden kaipuu on vastaus sanottavan kaipuuseen. Niiden yhtaikainen tyydyttyminen kysyy kirjailijalta yhteisön toiminnan tuntemusta ja vaistoa tajuta, mitä on ilmassa. Yhteisvastuun tunne ilmenee kirjailijassa luontaisena tarpeena sanoa se, minkä useimmat haluavat kuulla. Ei voi kohtuudella väittää, että näillä edellytyksin tuottaisi suuria hankaluuksia löytää sanottavaa, eikä ilmestyvä kirjallisuus pode sen puutetta.”

Millaista sitten on tarkka ja kesyyntymätön yhteiskuntakritiikki? Kiinteää vastausta on mahdoton antaa, koska sen pitää väistellä yhä uusia ja hienovaraisemmiksi muuttuvia ansoja. Joitakin alustavia maksiimeja voi sentään luonnostella.

Ajatus ”rakentavasta” kritiikistä on konformistinen, sen voi hylätä suoralta kädeltä. Rakentavuuden vaatimuksen sisäistänyt on jo saanut kuolaimet suuhun. Hän ei voi vapaasti toteuttaa ainoaa merkittävää oikeuttaan, eli oikeutta sanoa se mitä ei haluta kuulla.

Kesyyntymätön yhteiskuntakritiikki havahduttaa näyttämällä kylmästi ja kouriintuntuvasti, että olemme kusessa, kaulaa myöten, korvia myöten. Tai sitten se purkamalla ja rikkomalla kiinnittää huomion johonkin olennaiseen.

Edelliseen kategoriaan voi sijoittaa esimerkiksi Robert Bressonin myöhäiset elokuvat (etenkin ”Paholainen, luultavasti” ja ”Raha”) tai lähestulkoon kaiken, mitä Pentti Linkola on kirjoittanut. Jälkimmäisestä on esimerkkinä Paavo Haavikon viime vuonna ilmestynyt proosakirja ”Ei.Siis kyllä”, joka on tarkinta, hurjinta ja satiirisinta poliittisen kielenkäytön purkutyötä, mitä olen aikoihin lukenut. Toisena esimerkkinä Michael Ciminon elokuva ”Heaven’s Gate”, jota jo aiemmin käsittelin tällä palstalla. Siinä ohjaaja rikkoo aristotelisen juonirakenteen häiritsevästi nostaakseen laajoilla juonikaarillaan esiin yksittäisten ihmiskohtaloiden taustalla jylläävät ja niitä heittelevät yhteiskunnalliset ja taloudelliset voimat.

Periaatteessa kaikki yhteiskuntakritiikki on vanhentunut jo syntyessään, ja terävä yhteiskuntakritiikki myöntää ja hyväksyy tämän. Paradoksaalista kyllä, useimmat näistä mainitsemistani kirjoituksista ja elokuvista on tehty ajat sitten, mutta ne käsittelevät silti enemmän tätä päivää kuin moni uunituore teos.

Advertisements

5 kommenttia »

  1. – sen verran tuohon, että näen sen nimenomaan vaihtoehtona, en ratkaisumallina tai ainoana tienä kyseenalaistamiseen. On totta, että oman ilmaisuvälineen poetiikka on yleistä, mutta se ei tarkoita, etteikö sielläkin saatettaisi onnistua; minusta Salmela esimerkiksi onnistuu harvoin, mutta silloin kun osuu, on Hyvärisen tapaan annettu kritiikki aivan hakoteillä, puristamassa esiin jotain aidoksi merkittyä. En siis sano, että kielellisten rakenteiden purkaminen sinänsä on kannanotto, mutta väitän, että rakenteiden purkaminen voi olla kannanotto, jos se tehdään hyvin – sitä Hyvärinen puolestaan ei huomaa… peräänkuulutan siis näiden järjestelmien mahdollista rinnakkaineloa, koska olen kyllästynyt siihen asemasotaan, jossa puolin ja toisin viskotaan keinovalikoimaan hajanaisia kommentteja, mutta ei yritetä löytää mahdollista sopuratkaisua: Hyvärisessä en pitänyt siitä, että hän kotiloituu asenteeseen; sama on vastenmielistä ”vastapuolessakin” – eikä tämän esittämäni asenteen tarvitse tarkoittaa, että ”kaikki käy” jne. vaan tarkoituksena on kartoittaa kenttää laajasti, löytää jokaisesta suuntimasta jokin merkittävä keino.

    Joo, tästä keskusteltiin – tulin muuten tulokseen, että Heaven’s Gate ja Pynchonin Gravity’s Rainbow ovat sukulaisia tietämättään.

    Ai niin, jäikö mun tupakat sun keittiöön?

    kommentti Kirjoittanut Ville-Juhani — huhtikuu 16, 2007 @ 6:25 am | Vastaus

  2. Sama kokemus kuin sinulla Timo Nuoren Voiman uusimmasta numerosta. Tulin jossain nimittäneeksi lehteä Nuoreksi Voimattomuudeksi; mutta se on menneisyyttä. On ilo lukea asiantuntevaa perusteltua ja poleemista argumentointia, silloinkin kun itse ei ole aivan samaa mieltä; vielä iloisempaa on jos teksti onnistuu järisyttämään omaa yksisilmäisyyttä. Tuosta kielellisten rakenteiden purkamisesta poetiikan leikkikehässä olen myös kanssasi pitkälle samaa mieltä. Sutisen kritiikkiä kirjastani en taida lähteä tarkemmin kommentoimaan, suon kriitikolle oikeuden väärintulkintoihin, epätarkkuuksiin, latteisiin yleistyksiin ja avarakatseisuuteen.

    kommentti Kirjoittanut Olli Hyvärinen — huhtikuu 17, 2007 @ 8:29 am | Vastaus

  3. Olen vähän eri mieltä kuin blogin ylläpitäjä ja Olli Hyvärinen Nuoren Voiman nykytasosta – minusta uusin numero oli ”asiantuntevuudessaan” lähinnä Voiman tai Tiedonantajan tasoa. Varsinkin Eetu ”Paskaduuni” Virenin juttu oli pelkkää aliarvoista agitaatiota.

    Aluksi olin kyllä tyytyväinen NV:n ulkoasu-uudistukseen, vaikka se olikin kopioitu suoraan The Believeristä, eikä sisällössäkään ollut valittamista, joten kyllä lehdellä on vielä mahdollisuus nousta uusimman numeron alhiostaan.

    kommentti Kirjoittanut Adelphi — huhtikuu 17, 2007 @ 9:40 am | Vastaus

  4. Joo, Ville-Juhani, unohdit tupakat ja antamani Kerberoksen numeron keittiön pöydälle. Lehden saat lauantaina Jyväskylässä, tupakat olen jo polttanut.

    No, on uudessa NV:ssa puutteensakin, mutta työ -teeman kunnianhimoinen esiinnostaminen on hatunnoston arvoinen teko. Minua viehätti uudessa numerossa sekin, että siinä uskaltauduttiin paikoin aika terävään nykyvasemmiston kritiikkiin. Tosin kritiikki tässä tapauksessa tuntui nousevan lähinnä vasemmiston sisältä ja reunamilta; olisin kaivannut kriittisiä ääniä sen ulkopuoleltakin.

    Eduskuntavaalien tulos tuskin kertoo suomalaisten oikeistolaistumisesta, vaan pikemminkin siitä, että vasemmistolla ei ole enää mitään järkevää sanottavaa. Tommi Melenderin ”Antiaikalainen” -blogista löysin taannoin hyvän sitaatin ranskalaiskirjailija Michel Houellebecqiltä: ”Nykyvasemmistolla ei ole poliittiseen keskusteluun muuta annettavaa kuin dogmaattinen antirasismi, eli rasismi valkoista miestä kohtaan.” Ja ilman vaalituloksiakin ymmärtää, että tämä Ranskan vallankumouksen aikaisen parlamentin istumajärjestyksestä alkunsa saanut oikeisto-vasemmisto -jako on aikansa elänyt.

    Mutta näistä asioista minun pitää kirjoittaa ihan oma blogimerkintä.

    kommentti Kirjoittanut thannikainen — huhtikuu 17, 2007 @ 9:02 pm | Vastaus

  5. Houellebecq on muuten yllättävän mielenkiintoinen kirjailija – ostin taannoin Dublinista tukun hänen kirjojaan ja pidin kovasti tavasta, jolla ikään kuin ilman yhteiskunnallisia ennakkoasetelmia tai puolten valitsemista tartutaan sen todellisuuteen, lienee teoksia suomennetukin joitain… Ranskassa puolestaan ollaan presidentinvaalien tiimoilla palattu juuri tuohon mainitsemaasi jaotteluun: oikeasti oikea Sargozy (no, on siellä sitten vielä äärioikea Le Pen) ja sosialisti Royal mittelevät varsin kärkkäästi tällä hetkellä… väkisinkin ajattelee juuri vallankumouksen aikaa, paitsi että giljotiinit eivät näy katukuvassa, eikä politiikka taida enää kiinnostaa kansaa.

    Joo, tuo se Kerberos – nähdään Jyväskylässä (me lähdetään muuten 4.40 aamulla Turusta liikkeelle, joten saattaa tulla vähän väsynyttä keskustelua messuilla).

    kommentti Kirjoittanut Ville-Juhani — huhtikuu 18, 2007 @ 6:28 am | Vastaus


RSS feed for comments on this post. TrackBack URI

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

%d bloggers like this: