Marginalia

Touko 21, 2007

Avaruusolento uudella mantereella

Filed under: Uncategorized — thannikainen @ 10:00 am

Luin hiljattain Jean Baudrillardin ”Amerikan”, jonka olen halunnut lukea jo kauan.

Kirjan alkumetrit kirvoittivat saman turhautuneen ähkäisyn kuin kenen tahansa ”mannermaisen” filosofin teokset: miksi nämä ranskalaiset sammakot eivät saa sanottua mitään suoraan ja selkeästi, vaan kaikki pitää kääriä hämärään ja läpikäsitteellistettyyn kieleen?

Mutta päästyään itse asiaan, amerikkalaisen elämänmenon ilmiöiden konkreettiseen kuvaukseen ja analyysiin, ”Amerikka” muuttuu pirullisen kiinnostavaksi. Baudrillardin vahvuutena on hänen valitsemansa kylmän puolueettoman tarkkailijan positio. Sen kautta hän saavuttaa moraalisista tuomioista pidättäytyvän luottamuksen paljaiden tosiasioiden todistusvoimaan, joka on edellytys tämänkaltaisten teosten onnistumiselle. Hän kykenee kirjoittamaan raporttinsa modernin elämän ytimestä kuin olisi pudonnut sinne toiselta taivaankappaleelta.

Baudrillardin asenne on hyvin lähellä toisen Amerikan tarkkailijan, Oscar Wilden lähtökohtia. Wildekään ei ottanut asiakseen tuomita uuden mantereen elämänmuotoa, vaikka pitikin sitä kummallisena, huvittavana ja vulgaarina. Tällainen terve vieraan uteliaisuus tuntuu kadonneen tämän hetken eurooppalaisilta: Amerikkaa ihaillaan tai vihataan sokeasti pyrkimättä näkemään, mitä se on. Toki amerikkalaiset ovat omasta näkökulmastamme vulgaareja ja moukkamaisia. Mutta eivätkö he saisi olla sellaisia?

Baudrillard kirjoittaa: ”Minulle ei ole olemassa totuutta Amerikasta. En tahdo amerikkalaisten olevan muuta kuin amerikkalaisia. En vaadi heitä olemaan älykkäitä, maltillisia tai omaperäisiä. Haluan heidän ainoastaan kansoittavan paikkaa, joka on yhteismitaton suhteessa omaan kotipaikkaani.” Täsmälleen saman ajatuksen ilmaisi ”America is not the world” -kappaleessaan Morrissey, Wilden oppipoikia hänkin: ”and I love you, I just wish you’d stay where you is.”

”Amerikasta” löytyy tiettyä yleispätevyyttä ja profeetallisuutta. New Yorkin maratonista Baudrillard toteaa:

”Maraton on mielenosoituksellinen, mainostamiseen liittyvä itsemurhan muoto. Se on juoksemista, jonka päämääränä on osoittaa, että kyetään menemään omille rajoille, ja jonka kautta pyritään todistamaan… mitä? Että pystytään viemään suoritus loppuun. Myöskään graffiteilla ei ole muuta sanottavaa kuin: nimeni on se-ja-se ja olen olemassa! Ne ovat ilmaista mainosta olemassaololle.”

Edellinen pätee kaikkialla, ei vain Yhdysvalloissa. Minusta tuntuu, että sillalla seisova mies Edvard Munchin taulussa huutaa yksinkertaisesti: ”Olen täällä!” Joka tapauksessa se on modernin ihmisen viesti maailmalle. Oleminen on havaituksi tulemista, tiesi piispa Berkeley, ja tullakseen havaituksi täyttyvässä maailmassa pitää huutaa yhä lujempaa.

On sanottu, että jos ihminen joutuisi asumaan lentokentällä tai keskusrautatieasemalla, hänen olisi ennen pitkää tapettava joku päästäkseen totaalisesta, ahdistavasta anonyymiydestään. No, tietääkseni lentokentillä myös asuu ihmisiä, eikä siellä tapahdu juurikaan murhia. Mutta nykyaikainen kaupunkielämä alkaa kokonaisuudessaan muistuttaa lentokenttää tai messuhallia. Keskellä Saharan autiomaatakin yksilö luultavasti tuntisi itsensä merkityksellisemmäksi kuin tässä ihmisten, merkkien ja signaalien muurahaispesässä.

”Amerikka” ilmestyi vuonna 1986. Sen jälkeen modernin ihmisen huomionhakuinen huuto on saanut makaaberimpia muotoja. Eikö jonkin aikaa sitten tapahtunut Virginian ampumavälikohtaus ole loogista jatketta tälle kaikelle? Enää ei riitä, että ohikulkijaa koputtaa olkaan, pitää lyödä moukarilla.

Myös autoilusta Baudrillard löytää tärkeitä ulottuvuuksia: ”Ajamalla oppii tietämään huomattavasti enemmän yhteiskunnasta kuin eri tieteenalojen kautta yhteensä.” Los Angelesissa elämän rytmiä määrittää polttomoottori: ”Tässä keskipakoisessa suurkaupungissa joutuu rikollisen asemaan heti, jos astuu ulos autostaan. Siitä hetkestä alkaen, jolloin ryhtyy taittamaan taivalta jalan, muuttuu yleisen järjestyksen kannalta vaaratekijäksi, jota voidaan verrata maanteillä harhaileviin koiriin.”

Tämä assosioituu mielessäni tietokonepeliin nimeltä ”Crash”, jonka kaverini aikoinaan esitteli minulle. Pelin idea on selkeän suoraviivainen. Kaikki alkaa urheiluauton ohjaamosta. Moottori kiihdytetään täysille kierroksille, minkä jälkeen ampaistaan liikkeelle ja syöksytään moottoritieliittymään vastaantulevien kaistalle. Tarkoituksena on saada aikaan mahdollisimman paha ketjukolari. Törmäyksen jälkeen tapahtumia kuvataan ulkoapäin, ja autojen yhteentörmäykset ja kaatumiset näytetään hidastettuina otoksina kuin Sam Peckinpahin elokuvissa.

Tätä suurempaan ja suorempaan nihilismiin on vaikea päästä. Yleensä tietokonepelien silmitön väkivalta pyritään oikeuttamaan edes jollakin lapsellisella (pelasta maailma ulkoavaruuden iljetyksiltä tms.) korkeammalla päämäärällä, mutta nyt ei edes teeskennellä, että tarkoituksena olisi jokin muu kuin hävityksen aiheuttaminen.

Onko kyseessä pelaajasukupolven äärimmäinen kyynistyminen? ”Crash” tuntuu pelikulttuurin ”lopulliselta” ilmiöltä, jonka potentiaalisia ostajia ovat psykopaatit ja ultrakyllästyneet. Vai voisiko siinä nähdä aggression, protestin siemeniä? Pelissähän isketään suoraan ja peittelemättä elämäntapamme pyhiin lehmiin: autoihin, kuljetuksiin ja liikkeelläoloon. Monotoninen, yhä kiihtyvä liike pysäytetään kamikaze-iskulla. ”Kun matka katkeaa, ei kukaan ole oikealla tiellä”, kirjoitti Saarikoski.

Mainokset

Pidä blogia WordPress.comissa.