Erään taistelun kuvaus

Kävin katsomassa Clint Eastwoodin uuden ohjauksen ”Kirjeitä Iwo Jimalta”. Elokuva kuuluu niihin, jotka katsoo mielellään kerran, mutta Eastwoodilta olisin odottanut jotakin enemmän. Hyvin rakennettu draama, haalea, lähes mustavalkoinen väritys ja puistattavat taistelujaksot vakuuttavat, mutta sittenkin ”Kirjeitä Iwo Jimalta” on vain sotaelokuva. Se ei nouse taideteoksen tasolle.

Jos elokuva olisi rajattu vielä tiukemmin japanilaisten puolustajien näkökulmaan, se olisi ollut tehokkaampi. Nyt kamera hyppää hetkittäin hyökkäävien amerikkalaisten vinkkeliin ja mukaan on saatu pakolliset kohtaamiset vangiksi joutuneiden vihollissotilaiden kanssa, joiden tarkoitus on alleviivata sitä itsestäänselvyyttä, että sodan osapuolet ovat samanlaisia ihmisiä jotka univormun väri erottaa toisistaan. Hyvä ratkaisu olisi myös ollut poistaa elokuvasta musiikki kokonaan; se olisi vähentänyt häiritsevän paatoksellisuuden puoleen.

Kun Steven Spielberg mullisti taistelukuvauksen ”Pelastakaa sotamies Ryanissa”, hän teki samalla genrelle karhunpalveluksen. Sen jälkeen markkinoille on tullut paljon sotaelokuvia, joiden suurimmat taiteelliset ansiot ovat käsivarakameralla kuvatuissa kaoottisissa taistelukohtauksissa. Se ei kanna pitkälle, jos muut jaksot tuntuvat pakolliselta täytteeltä.

Ehkä useimpien sotaelokuvien varsinainen ongelma on realistinen esitystapa. Se, että yritetään antaa uskottava kokonaiskuva sodankäynnin todellisuudesta. Kokonaan toiselle tasolle nytkähtävät sellaiset teokset, joissa sotaa kuvataan myyttisesti tai sielullisena kokemuksena: Francis Ford Coppolan ”Ilmestyskirja. Nyt.” ja ennen kaikkea Elem Klimovin ”Tule ja katso”. Tai sitten realismi pitäisi viedä äärimmilleen, kylmän pidäkkeettömäksi raportoinniksi. Stanley Kubrick saavutti jotakin sen kaltaista ”Full metal jacketissa”.

Tuo mainitsemani Klimovin elokuva nousee liian harvoin esille missään. Aikanaan jossakin elokuvalehdessä, jonka nimi ei nyt muistu mieleen, oli kriitikoiden listat kymmenestä parhaasta sotaelokuvasta, eikä kukaan listannut sitä.

”Tule ja katso” saattaa olla ainoa koskaan tehty pasifistinen sotaelokuva. Yleensä sodanvastaiset elokuvat tukehtuvat omaan sanottavaansa tai esittävät kaikesta moralisoinnistaan huolimatta sotimisen jotenkin jännittävänä, houkuttelevana. Klimovin elokuva ei moiseen sorru, mutta sitä ei olekaan tarkoitettu sodanvastaiseksi. Siinä ei ole mitään tendenssihakuista, se esittää asiat paljaina, ja juuri siksi katsojassa herää ahdistus, kauhu ja suru. Silti ”Tule ja katso” on erittäin esteettinen ja herkkä. Se on siis paradoksi elokuvien joukossa, toteuttaa jotakin perin juurin ristiriitaista ja lähes mahdotonta.

Kokonaan toinen kysymys on, pitääkö sotaelokuvan tai muun sotaa kuvaavan taiteen välttämättä olla sodanvastaista. Joillekin harvinaislaatuisille yksilöille sota on ollut spirituaalinen kokemus, ilmeisesti jonkinlaista ”täydempää olemassaoloa”. Yksi näistä outolinnuista on saksalainen kirjailija Ernst Jünger, jonka ensimmäinen suomennettu teos ”Marmorijyrkänteellä” ilmestyi vastikään. Jüngerille ensimmäisen maailmansodan kokemukset olivat jonkinlaista henkistä kilvoittelua ja jalostumista; ja täytyy muistaa, ettei hän ollut psykopaatti tai epämääräinen seikkailija, vaan erittäin sivistynyt ja avarakatseinen ihminen. Jüngerin sotapäiväkirjojen ”In Stahlgewittern” suomennosta on tuskin lähiaikoina odotettavissa, kirja täytynee tilata netistä.

Mainokset

Sananvapauden monopoli

Jotkut lähipiirini ihmiset ovat lopettaneet kokonaan Hesarin lukemisen ja siirtyneet lukemaan Hufvudstadsbladetia, koska tulivat HS:n sisällöstä vain pahalle tuulelle. Olen itsekin harkinnut samaa, mutta käytännön toimet ovat kaatuneet puutteelliseen ruotsin kielen taitoon. Mutta tämänpäiväinen Hesari sai minut vakavasti harkitsemaan kielitaitojen kohentamista.

Kotimaansivujen ”Näkökulma”-palstalla oli Hanna Kaarto -nimisen kirjoittajan kolumni, jossa ruodittiin Matti Vanhasen lausuntoja mediasta. Kaarto kirjoittaa: ”Vanhanen on kärkäs kommentoimaan viestinten tekemisiä, mikä on sinänsä ok. Outoa on se, että pääministerin näkemykset ovat kerta toisensa jälkeen enemmän vastahangassa journalismin periaatteiden kanssa.” Tämän jälkeen Kaarto suomii Vanhasta siitä ettei hän hyväksynyt sitä, että toimittajat selvittivät ministerien tv-lupamaksuja. Tuomion saa myös pääministerin kommentti, että media nostaa esille eri asioita kuin mistä kansa on kiinnostunut.

Käytännössä Kaarton kirjoitus on osa Helsingin Sanomien huonosti naamioitua poliittista kampanjaa nykyistä pääministeriä vastaan. Kampanjan näyttävin isku oli muutaman vuoden takainen Kuukausiliitteen juttu Vanhasen professori-isän ”rotuopeista”.

Näin vaalien alla HS on näemmä perustanut erityisen Vanhasen vastaisen palstan: Kaarton kolumnin alla on ivalliseen sävyyn kirjoitettu artikkeli Susan Kurosen paljastuskirjasta ja vähän lyhyempi HS:n vaalikonetta käsittelevä kirjoitus, jossa muistetaan mainita, että Vanhanen jätti väliin kysymyksen hallituspohjasta.

Mutta ennen kaikkea kampanjassa puolustetaan median valtaa. Kaarton mainitsemiin ”journalismin periaatteisiin” kuuluu nykyään oikeus osallistua poliittiseen päätöksentekoon ja ajaa omat suosikkinsa vaaleissa läpi.

Olemme jo kauan olleet tilanteessa, jossa poliitikon on käytännössä pakko liittoutua median kanssa pärjätäkseen. Sitä, joka ei tähän peliin lähde, on helppo lyödä. Vanhastakin HS voi haukkua toisaalta siitä, että hän vastustaa yksityiselämäänsä puuttumista tv-maksuasiassa, toisaalta siitä että hän levittelee yksityiselämäänsä iltapäivälehdissä.

Jos poliitikko arvostelee mediaa, vallankäyttäjä naamioituu uhriksi. Toimittajat alkavat huutaa sananvapauden rajoittamisesta ja kekkosmaisista otteista. Näin he kiillottavat kuvaansa vilpittöminä totuudenkertojina ja monopolisoivat sananvapauden itselleen. Sananvapauskeskusteluhan liittyy nykyään poikkeuksetta viestinten sananvapauteen, ei esimerkiksi siihen miten viestimet kontrolloivat sananvapautta päättämällä, minkälaiset näkemykset julkisuuteen päästetään ja missä valossa.

Toimittajat ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta moraalittomimpia, älyllisesti epärehellisimpiä ja opportunistisimpia ammatinharjoittajia tässä maassa. Joka päivä he tuhoavat jonkun ihmisen maineen ja saavat rahansa jonkun kärsimyksistä. Kaikki tämä tapahtuu sananvapauden ja demokratian nimissä. Lisäksi näillä pyöveleillä on otsaa moittia uhrejaan, jos he eivät suostu teloitettaviksi.

On käsittämätöntä, miten harvoin toimittajat käyttävät valtaansa muuten kuin pelkurimaisella ja omaan etuun tähtäävällä tavalla. Puuttuuko heiltä halua, kykyä vai rohkeutta nostaa esiin asioiden olennaisia syy-yhteyksiä ja todellisia valtasuhteita?

Olisin vilpittömän iloinen, jos 95% koko sakista keitettäisiin elävältä jäteöljyssä. Se olisi oikeudenmukainen rangaistus heidän synneistään ja puhdistaisi Suomen henkistä ilmapiiriä.

Toisaalta sen syyttömämpiä eivät ole poliitikot ja älymystö. Kummassakaan porukassa ei näy mainittavaa halua puolustaa omaa valtaansa median valtaa vastaan. Tuntemani poliittiset vaikuttajat ja kulttuuri-ihmiset esittävät kiinnostavia ja rohkeita näkemyksiä yksityisissä keskusteluissa, mutta haastatteluissa vajoavat tavanomaiseen jargoniin. Mediaterrori on saanut kaikki pelkäämään maineen, aseman tai kaveripiirin menetystä. Tämä on paljon suurempi uhka sananvapaudelle ja yhteiskunnan avoimelle ilmapiirille kuin poliitikkojen ”kekkosmaiset” lausunnot, jotka toimittajat ovat nostaneet piruiksi seinille.

Au hazard Balthazar

”Miksi juuri vainoharhaisia vainotaan eniten?” kirjoitti Haavikko. Kirjailijoilla vainoharhaisuus on varsinainen ammattisairaus, siinä missä dipsomania ja erilaiset selkäsairaudet. Tunnen aika harvoja täysin suhteellisuudentajuisia kirjailijoita, jotka ovat kokonaan välttäneet tämän taudin. Klassiseen ”muna vai kana” -kysymykseen pitää tässä tapauksessa vastata, että molemmat: ammattikirjailijoiksi päätyy paljon luonnostaan paranoideja yksilöitä, mutta kirjailijan työssä on myös paljon tällaista luonteenpiirrettä ruokkivia piirteitä.

On toki kliseistä puhua kirjailijoiden narsismista, mutta tällä kliseellä on vankka todellisuuspohja. Luulen, että julkisuuteen tarkoitetun tekstin kirjoittaminen edellyttää jonkinlaista narsismia: elleivät huomionkipeys ja alhainen halu olla ihailtu lainkaan motivoisi minua, en jaksaisi kirjoittaa tätäkään. Ja vainoharhaisuus on ehdottomasti itserakkaan ihmisen tauti: ihmisen täytyy nähdä itsensä merkittävänä, että muilla olisi mitään syytä juonitella hänen päänsä menoksi.

Paranoiaa puolestaan ruokkii kirjailijantyön epävarmuus. On huvittavaa, että jotkut edelleen tähtäävät kirjailijoiksi ammatin mukanaan tuoman ”vapauden” takia. Ammattikirjailijahan on mitä suurimmassa määrin toisten armoilla: apurahalautakuntien, kustantajien… Apurahalautakunnat ovat salamyhkäisiä organisaatioita; kukaan ei varmuudella tiedä, ketkä niissä istuvat. Jos tärkeä apuraha jää saamatta, rupeaa helposti ajattelemaan, että tässä ei ole kyse sattumasta vaan salaliitosta, tahallisesta ilkeydestä, juonittelusta.

Puhuin äsken omasta viiteryhmästäni, mutta olen lähestymässä yleisinhimillistä ilmiötä. Ihmisen on ylipäätään mahdoton ymmärtää sattumaa. Tietenkin voimme ymmärtää sen älyllisesti kaaosteorian tai jonkin muun rationalistisen rakennelman avulla. Mutta sydän kapinoi vastaan: onnen täytyy olla palkkio, onnettomuuden rangaistus tai häijy juoni. Muuten ei voi käsittää, miksi tämä tapahtuu juuri minulle. Etsimme syyllisiä, vastuun kantajia. ”Sattuma” -nimistä asiaa ei yksinkertaisesti ole koodattu ihmisaivoihin.

Sekä taikauskossa että jalostuneemmassa uskonnollisuudessa on pohjimmiltaan kyse tästä samasta kuviosta. Taikauskoinen yrittää hallita arkielämää rituaalien avulla, uskonnollinen taas tähtää johonkin maailmaa korkeampaan: tuonpuoleiseen, kuolemanjälkeiseen. Mutta kummassakin asenteessa on keskeistä syyllisen eli merkityksen etsiminen tapahtumille.

Molemmat asenteet kukoistavat epävarmoissa olosuhteissa, kuoleman läheisyydessä. Primitiivisen metsästäjän rajallinen elämänpiiri oli henkien, enteiden ja merkkien läpitunkemaa. Toisen maailmansodan brittiläisillä pommikonelentäjillä oli tapana virtsata pommikoneen renkaaseen ennen taistelulentoa hyvän onnen tuottamiseksi, ja lennolla kaatuneen tuolille istuminen tuotti pahaa karmaa.

Tällaiselle on helppo naureskella turvallisemmissa oloissa, mutta ei oma elämämme ole lopulta sen turvallisempaa. Maailmantalouden heilahtelut voivat viedä meiltä työpaikan, teollisuusmyrkyt Itämeren silakoissa aiheuttaa syövän, merenpinnan nousu ajaa meidät kodeistamme.

Jotkut syyttävät hallitsijoita, vaikka tässä itseohjautuvan kollektiivisen anarkian maailmassa kukaan ei voi vakavissaan väittää hallitsevansa mitään. Talousväkikin levittelee käsiään ja viittaa hämäriin markkinavoimiin kuin Allahin tahtoon ikään.

Tästä voisi tehdä kaikenlaisia johtopäätöksiä, mutta en jatka pidemmälle, koska saman on minua osuvammin sanonut vanha kunnon William S. Burroughs (suomennos minun):

”Meillä on nyt uudenlainen hallinto. Ei yhden ihmisen hallinto, tai aristokraattien tai plutokraattien, vaan pienten ryhmien, jotka satunnaiset paineet ovat nostaneet absoluuttisiin valta-asemiin ja poliittisten ja taloudellisten tekijöiden armoille, jotka jättävät vähän tilaa päätöksille.

He ovat abstraktien voimien asiamiehiä, jotka ovat saavuttaneet vallan luopumalla minuudestaan. Rautatahtoiset diktaattorit kuuluvat menneisyyteen.

Enää ei tule Stalineita, ei enää Hitlereitä.

Tämän kaikista maailmoista turvattomimman hallitsijat ovat hallitsijoita sattumalta. Typerät, säikyt pilotit ohjaavat valtavaa konetta jota eivät voi ymmärtää, tilaavat asiantuntijoita kertomaan heille, mitä nappia painaa.”

Hajamietteitä ennen junamatkaa

Aamulla matkustan Tampereelle. On Vilja-Tuulia Huotarisen kirjan julkistaminen ja Henki & Elämä -festivaali.

Tampere erottuu Suomen kahdesta muusta suuresta kirjallisuuskaupungista. Siellä on aktiivinen kirjallisuuselämä, mutta kirjailijat pitävät matalampaa profiilia kuin helsinkiläiset ja turkulaiset kollegansa. Siellä on Kirjo-lehti ja pienkustantamo SanaSato, muttei sen aktiivisempaa omaa julkaisutoimintaa. Tamperetta leimaa individualismi: kirjailijat julkaisevat aktiivisesti kukin tahoillaan, mutteivät linnoittaudu paikallisten kustantamojen, lehtien ym. yhteisöjen ympärille. He eivät myöskään vaikuta kovin nurkkapatrioottisilta eikä heistä ole luotu stereotypioita. Vai puhuuko kukaan ”Tampereen koulukunnasta”?

Ehkä matalaan profiiliin ja individualismiin on syynä se, että suurin osa tamperelaisista kirjailijoista on yli 35-vuotiaita ja asemansa vakiinnuttaneita. J. K. Ihalainen, Risto Ahti, Juha Siro, Kari Aronpuro… Kaupungista puuttuu nuorempi kirjallinen väki, jolla on painetta saada äänensä kuuluviin ja joka luo siten tiettyä dynamiikkaa.

Tämä ei missään nimessä ole huono asia. Melkein kaikessa valitsen staattisen mieluummin kuin dynaamisen, vanhan mieluummin kuin nuoren, ja riittävän kirjava kirjallinen elämä on aivan mahdollista luoda meteliä pitämättä.

Ystäväni palautti lainaamansa Thomas E. Ricksin kirjan ”Fiasco: The American Military Adventure in Iraq”. Pitäisi itsekin lukea se loppuun, ensimmäiset sata sivua olivat erittäin kiinnostavat.

Muistan, miten Irakin sodan aattona juttelin samaisen ystävän kanssa yliopistolla. Hän ihmetteli, että kun hänen kaltaisensa valmistumaton historianopiskelijakin ymmärtää, ettei Irakin operaatiosta tule kuin suuri sotku, niin miten voi olla, etteivät korkeasti koulutetut ja poliittis-sotilaallisesti kokeneet USA:n johtajat sitä tajua.

Patenttiselitykset Yhdysvaltain operaatiolle murenevat käsiin kun tosiasioita alkaa tarkastella. Marxilainen ”kuningas öljy” -selitys vuotaa, koska Irakin taloussaarron aikana Saddamin hallinnon oli pakko myydä öljyä länteen pilkkahinnalla saadakseen lääkkeitä ja muuta humanitaarista apua. Öljytoimitukset alkoivat kangerrella ja öljyn hinta nousta vasta miehityksen jälkeen, kun vastarintaliike ryhtyi räjäyttelemään öljyputkia.

Yleensäkin on virhe ajatella, että Yhdysvaltain johto suunnittelee toimiaan vain dollarinkuvat silmissä. Tosiasiassa Bushin hallinto on täynnä suuria idealisteja, jotka tosissaan uskovat, että heidän ajamansa maailmanjärjestys tuo autuuden kaikille kansoille ja ovat valmiita ajamaan sitä eteenpäin vaikka väkisin.

Paul Wolfowitz ei ole ahne juutalainen bisnesmies vaan visionääri ja maailmanparantaja, joka haluaa levittää uusliberalismin ja demokratian ilosanomaa. Hän liputti innokkaasti Irakin valtauksen puolesta jo Persianlahden sodan aikaan, kun kyynisemmät reaalipoliitikot katsoivat, että suurempi aineellinen hyöty saadaan pysäyttämällä hyökkäys.

Irakin sodan alussa idealismi (joka nyttemmin on tosiasioiden edessä rapistunut) ulottui pyramidin huipulta sen pohjalle. Sodan aattona toimittaja kysyi hyökkäyskäskyä odottavalta merijalkaväen aliupseerilta, miksi tämä oli matkustanut maapallon toiselle puolelle käymään sotaa. Aliupseeri vastasi kirkkain silmin puolustavansa isänmaataan.

Edellä sanottu ei tarkoita, ettei Irakin sodan arkkitehdeillä olisi ollut myös itsekkäitä motiiveja vaikuttamassa. Motiiveilla on myös taipumus samentua ja sekoittua toisiinsa. Mutta heidän liikkeellepaneva voimansa ei ollut kylmä laskelmointi, vaan hämärä ideologia. Juuri siksi he ovat niin vaarallisia, kuten idealistit aina.

Antihumanistisia mietteitä

Olli Hyvärisen ”Vielä kerran tulee toisenlainen aika” on valittu vuoden aforismikirjaksi. Onnea Ollille, sitkeä ja ahkera kirjoittaja on viimein saanut tunnustusta.

Tunnustusta tai vähintäänkin huomiota ansaitsisi myös Hyvärisen esseekokoelma ”Vain tosi on kaunista”. En ole nähnyt siitä muita arvosteluja kuin omani, joka julkaistiin viime vuoden viimeisessä Parnassossa. Kirjassaan Hyvärinen tunnustautuu realistiksi. Pystyn sen hyväksymään, koska hän määrittelee realisminsa riittävän väljästi. Teesi, että kirjailijalla on lupa ja velvollisuus sanoa mitä silmiensä edessä näkee ja mitä siitä ymmärtää, on kieltämättä vastaansanomaton.

Oma ongelmani on vain se, että ymmärrän koko ajan vähemmän. Objektiivinen todellisuus on olemassa, mutta yhä harvempi näyttää elävän siinä.

Pitää vain lukea lehtiä löytääkseen eläviä todisteita siitä, ettei ihminen ole ainakaan järkiolento. Siis jos joku vielä todisteita kaipaa. Ekokatastrofin on täytynyt tulla hengittämään niskaan, ennen kuin kaikki ovat alkaneet puhua siitä. Luultavasti sen täytyy kävellä ylitsemme ennen kuin sanoista siirrytään tekoihin. Lueskelin taannoin Ulkopolitiikka-lehteä. Siinä oli brittiläisen tutkijan terävä artikkeli ilmastonmuutoksesta rinta rinnan hourupäisen, talouskasvun tärkeyttä korostavan sepustuksen kanssa.

Oikeisto haluaa torjua ilmastonmuutoksen pelastaakseen talousmallin, joka on meidät tähän suohon saattanut. Vasemmisto taas haluaa liian monia hyviä asioita samanaikaisesti. Vai miten muka voisimme samaan aikaan nostaa kansalaispalkkaa, auttaa kehitysmaita ja pysäyttää ekokatastrofin?

”Ihmiset ovat hulluja ja tyhmiä, älä unohda sitä ikinä”, neuvoi ystäväni Jussi S. En ole unohtanut, todellisuus ei anna minulle sellaista mahdollisuutta.

Erno Paasilinna sanoi, että hyvä taide on aina ihmisen puolella. Uskoin siihen joskus, en enää. Paasilinna on erinomainen kirjoittaja, muttei mikään toisinajattelija vaan pohjimmiltaan aika sovinnainen humanisti, vaikka pukikin sanottavansa lakonisen happamaan asuun. Hänen humanisminsa johti toisinaan aivan absurdeihin ratkaisuihin: hän paasasi köyhien puolesta 1980-luvulla, kun Suomessa ei ollut ainuttakaan köyhää.

Nykyään luotan enemmän dokumenttielokuvien tekijään Errol Morrisiin, joka sanoi haastattelussa:

”Humanistinen taide mainostaa ihmisen hyveitä. Mutta entä jos ihmiskunta on syvältä? Eikö sitä voi haluta auttaa ihmiskuntaa, tätä kovaonnista lajia, ja silti vihata ihmistä? Onko pakko aplodeerata ihmisen voittokululle? Sehän on kauheaa katsottavaa.”

Toisaalta en usko, että ihmisvihaa tai ihmisrakkautta on olemassa muuten kuin epämääräisinä asenteina. Pentti Linkola, joka on valmis vähentämään väestöä bakteriologisella sodankäynnillä ja rajoitetuin ydiniskuin, itkee jokaisen puolitutunkin kuolemaa. Itse olen saanut tappouhkauksia eräältä tunnetulta filantroopilta ja pasifistilta.

Kaikkia ihmisiä ei ehdi eikä jaksa rakastaa tai vihata. Suurimpaan osaan lähimmäisistä suhtaudumme pakostakin välinpitämättömästi. On tutkittu, että yksilö ehtii elämänsä aikana tutustumaan korkeintaan sataanviiteenkymmeneen ihmiseen. Se on aika suppea otos koko tästä kuuden miljardin porukasta, ja näistä 150 onnettomastakin ehdimme tutustua syvällisemmin vain pieneen osaan.

Pehmoilusta ja teologiasta

Postiluukku oksensi aamulla uuden Ylioppilaslehden postin siirtokuoressa. En ole vieläkään ilmoittanut uutta osoitettani toimitukseen, enkä varmaan ilmoitakaan, koska yli seitsenvuotinen harhailuni akateemisessa maailmassa on päättymäisillään.

Kirjallisuudenopiskelija Joonas Konstig kirjoittaa kolumnissaan hauskasti pehmokulttuurin ylivallasta: ”Tulee hörähtää lauseen jälkeen, ettei kukaan pidä sinua aggressiivisena. Tulee sääliä sitä joka kokee vastoinkäymisen ja katsoa häntä empaattisesti ja sanoa voi.”

Konstig haluaa ilmeisesti olla jonkinlainen uusmachouden apostoli, sallittakoon se hänelle. Tässä kolumnissa hän joka tapauksessa askartelee olennaisen kysymyksen kimpussa, mihin harvoilla on enää kykyä. Mutta täytyy huomauttaa, että estrogeeniannoksilla kyllästetty pehmokulttuurikaan ei ole oikeasti pehmoa, vaan saman vanhan nyrkkiraudan käärimistä pumpuliin.

Havainnollistan ajatusta Kaurismäen erinomaisen ”Laitakaupungin valot” -elokuvan ainoalla epäonnistuneella kohtauksella. Kohtauksessa päähenkilö menee pankkiin hakemaan lainaa oman vartiointifirman perustamista varten. Virkailija kysyy, luuleeko hän todella saavansa lainaa ammattikoulun päästötodistuksella ja ajaa hänet ulos.

Kohtaus ei viittaa todellisuuteen vaan iänikuisiin vasemmistomyytteihin ihramahaisista kapitalistisortajista. Todellisuudessa päähenkilölle hymyiltäisiin ja oltaisiin kaikin puolin kohteliaita silloinkin kun hänet ohjattaisiin tyhjin käsin ulos. Jos Kaurismäki olisi ohjannut kohtauksensa näin, yhteiskunnan kasvottomuus, elokuvan varsinainen teema, olisi tullut paremmin esiin. Modernin elämän kultaisia sääntöjä on, että ihmiselle saa tehdä mitä tahansa muttei olla tyly.

Uskonnossa ”pehmeät arvot” näkyvät taivaan ja helvetin dikotomian peittelyllä. Nykyään luterilainen pappi voi todellakin väittää, että kaikki pääsevät taivaaseen ja säilyttää virkansa. Pyritään varmistamaan, ettei kukaan vain ahdistu ja ala pelätä helvettiä. Eikä egalitarismin pyhiin periaatteisiinkaan oikein sovi, että toisilla olisi tuonpuoleisessa parempi osa kuin toisilla.

Minusta helvetin kieltäminen ja helvetillä pelottelu ovat saman väärän kolikon kaksi puolta. Jo monet keskiajan mystikot oivalsivat, että ihmisjärki on aivan liian vajavainen ymmärtämään, millaisia paikkoja taivas ja helvetti ovat; siksi helvettiä on turha pelätä. Miten kukaan kuolevainen luulee tietävänsä näistä asioista niin paljon, että uhkailee jotakuta helvetillä tai julistaa taivaaseen ilmaisen sisäänpääsyn?

Selvästikin hänellä on hyvät syyt kieltää helvetti, sanoisi Baudelaire.

Keskiajalla tavallinen ihminen joutui kestämään suuren määrän fyysistä kipua elinaikanaan: lääketiede oli nykyvinkkelistä alkeellista, murtumat ja haavat paranivat hitaasti jne. Niinpä yleinen uskomus oli, että helvetissä sieluja piinataan erilaisin fyysisin kidutuksin. Tehokkaiden puudutusmenetelmien yleistyessä käsitys helvetistäkin liukui abstraktimpaan suuntaan: sekä nykyisille katolilaisille että protestanteille se tarkoittaa eroa Jumalasta.

Ero Jumalasta onkin sitten hankalampi määritellä. Osuvimman kuvauksen kuulin lapsuudessani. Se oli allegorinen kertomus, jossa jonkinlainen Vergilius-tyyppinen hahmo pääsee enkelin opastamalle kiertokäynnille helvettiin ja taivaaseen. Helvetissä on pitkä, täyteen katettu ruokapöytä, jonka ääressä istuvien ihmisten kädet ovat vääntyneet ja jäykistyneet niin, etteivät he voi tarttua pöydän antimiin ja näkevät nälkää. Taivaassa olosuhteet ovat samat ja ihmiset samalla tavoin vammautuneita. He ovat kuitenkin kylläisiä, koska auttavat toisiaan syömään.

Tiedetään, että jotkut kärsivät kovia fyysisiä tuskia läpi elämänsä. Sellaisiakin on, jotka ovat erossa Jumalasta läpi elämänsä. Onko heitä siis mielekästä lähettää helvettiin, koska he ovat aina eläneet siellä? Juju onkin siinä, että tämänpuoleisessa ollaan ajan, tuonpuoleisessa ikuisuuden piirissä. Kannattaa siis tarkoin harkita, missä asennossa tahtoo olla kuollut, niin kuin runoilija sanoo.

Aiheita

Tämä päivä on kulunut melkein kokonaan kohmeloa parannellessa, ja harkitsen vakavasti pyhittäväni loput siitä Sergio Leonen ”Dollaritrilogian” ensimmäisen osan katsomiselle ties monennnenko kerran.

Elokuvafriikkiyteni lienee monille lukijoille tuttua. Kirjallisuuden ulkopuolisista taiteenlajeista elokuva taitaa olla eniten esillä Kerberoksessa. Numero 4/2004 oli elokuvalle omistettu teemanumero, viime vuoden kolmosessa ilmestyi suomentamani Paul Schraderin film noir -essee. Luulen, että elokuva on vastaisuudessakin hyvin esillä. Ville-Juhani Sutinen on uhannut jo pitkään kirjoittaa esseen, joka käsittelisi Hitchcockin ”Lintuja” propagandan allegoriana.

Syksyllä ilmestyvässä, vielä nimeämättömässä esseekokoelmassani käsittelen jonkin verran elokuvaa; siinä on esseet Ridley Scottin ”Alienista” ja Michael Haneken ns. ”Jäätymistrilogiasta”. Elokuvia, joista haluaisin kirjoittaa esseen on leegio, ja suurin osa näistä kirjoituksista jäänee ikuisesti idea-asteelle. Mutta ovathan ne ideoina, siis aivojen sähköisinä ja kemiallisina prosesseina, myös fyysisesti olemassa, ainakin elintoimintojeni sammumiseen saakka. Blogit ovat siinä mielessä ainutlaatuinen foorumi, että niissä voi esitellä aihioita ja ideoita kuin eräänlaisessa julkisessa muistikirjassa.

Yksi elokuva, joka ansaitsisi enemmän ja monipuolisempaa kirjallista käsittelyä, on Michael Ciminon ”Heaven’s Gate” (1980), jonka katsoin joulun alla. Kiinnostuin siitä luettuani imdb:n katsojakommentteja: kolme arvion kirjoittanutta katsojaa ylisti elokuvaa ja kaikki loput haukkuivat sen lyttyyn. Ajattelin, että tässä on oltava jotakin, koska enemmistö on aina väärässä.

”Heaven’s Gate” tunnetaan paremmin vaikutuksistaan amerikkalaiseen filmiteollisuuteen kuin varsinaisista elokuvallisista ansioistaan. Loistavasti menestyneen ”Kauriinmetsästäjän” jälkeen ilmestynyt, oman aikansa mittapuulla tähtitieteellisiä summia maksanut lähes nelituntinen western-spektaakkeli oli täydellinen taloudellinen floppi, joka vei United Artists -tuotantoyhtiön vararikkoon. ”Heaven’s Gate” oli tärkeä vedenjakaja: sen jälkeen Hollywoodin tuottajat saivat paljon suuremman vallan kontrolloida ohjaajien tekemisiä ja rajoittaa heidän taiteellisia vapauksiaan. Vielä nykyäänkin tuottajat nostavat sen esiin varoittavana esimerkkinä, jos ohjaajalta uhkaa karata budjetti käsistä.

Kriitikoiden aggressiivisuus ”Heaven’s Gatea” kohtaan sen ilmestyttyä oli hämmentävän suorasukaista. Joku arvostelija pohti, että kenties Cimino oli myynyt sielunsa saatanalle tehdäkseen läpimurron ”Kauriinmetsästäjällä” ja nyt piru oli tullut perimään saataviaan. Selailin taannoin kirjastossa jotakin lännenelokuvia käsittelevää opusta, jossa ”Heaven’s Gate” kuitattiin tähän tapaan: ”Cecil B. DeMille could have done this, if he had been a moronic idiot.”

Nykyään Ciminon surullisenkuuluisa suurtyö on saanut pienen joukon innokkaita puolustajia, vaikka enemmistö taitaa edelleen pitää sitä epäonnistuneena. Itse kallistun enemmän näiden harvojen outolintujen puolelle.

”Heaven’s Gate” on nimittäin kaikessa suuruudenhulluudessaan ja epätasaisuudessaan vaikuttava elokuva. Visuaalisesti se on yksi elokuvahistorian kauneimmista, pakahduttava sarja liikkuvia maisemamaalauksia. Ulkoasun mykistävyys saa minut melkein kokonaan antamaan anteeksi ontuvan dialogin, luonnosmaiset henkilöhahmot ja kaikkea muuta kuin jäntevän juonen. Elokuvan tunnelataus tekee myös vaikutuksen, vaikka jääkin lopulta hieman hahmottomaksi. Ehkä ”Heaven’s gate” on niin sanottu kiinnostava epäonnistuminen, jossa kävellään riman ali selkä suorana.

Michael Cimino on ääritapaus ohjaajien joukossa, amerikkalaisen elokuvan todellinen megalomaani. Katsoin hiljattain ”Sisilialaisen”, jonka Kristus-symboliikka on niin räikeää ja alleviivattua, että välillä alkaa pohtia, ollaanko tässä aivan vakavissaan. Cimino on ehdottomasti spektaakkelien ohjaaja, pienimuotoisemmissa töissä hän ei onnistu lainkaan, minkä osoittaa uusintafilmatisointi William Wylerin film noir -klassikosta ”Desperate hours”.

Juonen tasolla ”Heaven’s Gate” on marxilaissävytteinen kertomus suurtilallisten ja pienviljelijöiden välisestä yhteenotosta. Se perustuu löyhästi Johnsonin piirikunnan karjasotaan 1890-luvulla, mutta historiallista tarkkuutta siitä ei kannata etsiä.

On mielenkiintoista, miten lännenelokuva jakautuu ajallisesti sympatioidensa suhteen karjasotia kuvatessaan. Klassinen western asettuu suurtilallisten puolelle, moderni länkkäri sympatisoi pienviljelijöitä. Pienviljelijöiden esiinmarssi 1800-luvun lopulla nimittäin hävitti vanhan Villin Lännen. Westernin arkkityyppi, ratsastava karjapaimen, oli suurtilojen aikaan vallinneen ”open range” -systeemin tuote ja ilmiö. Kun pienviljelijät pistoivat avoimen laiduntilan aitaamalla tilansa piikkilangalla, karjalaumojen ja ihmisten vapaa ajelehtiminen rannattomalla preerialla kävi mahdottomaksi.

Asettumista pientilallisten puolelle voi pitää modernin lännenelokuvan itsetuhoisena piirteenä. Lajityypin suuret nostalgikot kuten Sam Peckinpah asettavat nostalgiansa erikoiseen valoon myötätunnollaan niitä kohtaan, joiden saapumisen myötä Villi Länsi hiipui.

Tämä saattaa olla nostalgian välttämätön piirre. ”Paratiisia ei ollut / ennen kuin se kadotettiin”, kirjoitin itsekin. Kultaisen aikakauden käsite edellyttää, että tämä aika on kadonnut tai katoamassa. Kultaisen kauden turmelijat tekevät nostalgiselle taiteilijalle palveluksen, jota ilman hän ei voisi koskaan luoda haikeankauniita teoksiaan. Tätä kautta voisi lähestyä westernin pienviljelijäsympatioita – aihe esseelle, miksei kirjallekin.

Primitivismiä aamiaispöydässä

Viimeisimmässä Ylioppilaslehdessä oli kustantajani Ville Hytösen kolumni, joka käsitteli kielen myrkyttymistä tyhjänpäiväisillä idiomeilla. Kun tapasin Villen Helsingissä torstaina, keskustelumme liikkui samoilla tiimoilla.

Amerikka on tosiaan tyhjänpuhumisen luvattu maa. Samalla se on postmodernismin luvattu maa. Kun sekä viihdekulttuuri että poliittinen kulttuuri perustuu yhä enemmän fraasien ja retoristen tyhjänpäiväisyyksien toisteluun, tie on auki filosofeille, jotka painottavat merkitysten katoamista ja kielen kelvottomuutta kommunikaation sillaksi.

Amerikkalaisella älymystöllä on tunne, että kritiikkiin ei ole sanoja. Suoraviivainen verbaalinen vastarinta tarkoittaa astumista valtakulttuurin retoriseen peliin, jossa kriitikko saman tien kesytetään ja integroidaan järjestelmään. Joidenkin ratkaisu pulmaan on käyttää kieltä yhä irvokkaammin, riisua se kaikesta merkitykseen viittaavasta ja näin paljastaa konventionaalisen ”keskustelun” järjettömyys. Language-runous, flarf, nonsense, fullsense, pitääkö näitä edes erikseen mainita.

Yhdysvallat on äärimmäisyyksien maa, joten sieltä löytyvät myös äärimmäisimmät oppositioihmiset. Kuinka tällainen kulttuuri voisi olla tuottamatta jotain John Zerzania, jonka esseekokoelmaa ”Running on Emptiness: The Pathology of Civilization” selailin tänään aamiaista syödessäni.

Sille enemmistölle, jolle Zerzan ei ole tuttu, esitän lyhyen yhteenvedon. Zerzan on anarkoprimitivisti, jonka mielestä ihmiskunnan suurin virhe on ollut siirtyminen metsästäjä-keräilijäheimoista maanviljelykseen ja edelleen monimutkaisempiin yhteiskuntajärjestelmiin. Zerzan hylkää kaiken symboliseen kieleen perustuvan kommunikaation, joka hänen mukaansa estää ihmisiä kohtaamasta toisiaan suoraan ja on erottanut meidät muusta luonnosta. Sanomattakin lienee selvää, että romukoppaan joutavat myös kaikki teknologia metsästäjä-keräilijöiden primitiivisiä välineitä lukuunottamatta, numerojärjestelmä, uskonto ja taide. Zerzanin essee ”The Catastrophe of Postmodernism” ilmestyi Kerberoksen numeroissa 3/2004 ja 4/2004 minun suomentamanani.

Zerzan on oivallinen postmodernismin kriitikko, ja on turha kiistää, että homo ”sapiens” on sielullis-ruumiilliselta rakenteeltaan huomattavasti soveliaampi heimoelämään kuin metropoliin. Zerzanin analyysi ongelmista on oikea, mutta hänen ratkaisumallinsa, johon verrattuna Linkola ja ”Unbomber” Kaczynski ovat maltillisia reaalipoliitikkoja, tuntuu mahdottomalta jo paperilla.

Tarkoittaisiko esimerkiksi symboliseen representaatioon perustuvasta kielestä luopuminen hyppyä evoluutiossa taaksepäin? Käsittääkseni ihmislajin kehittyneimmillä edeltäjillä oli jo jonkinlainen symbolinen kieli, ja viittomakieltä oppivalla simpanssillakin on periaatteessa symbolifunktio.

Olisi mielenkiintoista tietää, onko Zerzanilla itsellään jonkinlaisia kokemuksia puhtaasta, kieltä ja representaatiota edeltävästä tilasta. Yhdysvaltojen kaltaisessa maassa eläminen voi muuten olla yhtä helvettiä tuollaisen ideologian kannattajalle. Zerzan asuu oregonilaisessa kommuunissa, jossa hänen teoriansa on kuulemma pantu käytäntöön ”tähän mennessä onnistuneimmalla tavalla”.

Entä jos Zerzanin utopia saataisiin jollakin ilveellä toteutumaan globaalissa mittakaavassa? Siirtymävaihe, jossa järjestäytyneet yhteiskunnat romahtaisivat, olisi epäilemättä valtavaa kaaosta. Tämänhetkisestä populaatiosta pitäisi menehtyä ainakin 90%, sillä optimaalinen väkiluku uusprimitivistisellä maapallolla olisi muutamien miljoonien luokkaa. Tämä olisi kaikin puolin vain hyvä asia, mutta minua ainakin harmittaisi taiteen ja tieteen katoaminen. Olen yksinkertaisesti liian kiintynyt monimutkaisemman sivilisaation mahdollistamaan älylliseen ja esteettiseen askarteluun; en vaihtaisi kirjoja, elokuvia ja maalauksia heimoihmisen yksinkertaiseen onnellisuuteen.

Kaikesta huolimatta Zerzania kannattaa lukea. Äärimmäisyydet ovat arvokkaita, koska ne auttavat palauttamaan asiat perspektiiviin, ja Zerzanin sivilisaatiokritiikki harvemmin osuu ohi maalin, vaikkei hänen johtopäätöksiään allekirjoittaisikaan. Lisäksi hän kirjoittaa oikein hyvää asiaproosaa, ja erityismaininnan ansaitsevat esseiden otsikot: ”Why I Hate Star Trek?”, ”Enemy of The State”, ”We All Live in Waco”, ”Domestication News” ja ”How Ruinous Does It Have to Get?”

Lehdet lehtiä

Viime vuoden viimeinen Kerberos ilmestyi virallisesti maanantaina. Koska jokainen vuoden 2006 numero tuli myöhässä alkuperäisestä aikataulusta, tämäkin sopii kaavaan. Häpeääni lievittää se, ettei Kerberos ole ainoa mattimyöhänen: vuoden 2006 viimeinen Nuori Voimakin putkahti ulos vastikään.

Haastatteluita on Kerberoksessa ollut hyvin valikoidusti vuoden 2002 jälkeen. Edellinen oli Hannele Klemettilän haastattelu numerossa 1/2005. Eero Paloheimoa oli miellyttävä haastatella tätä numeroa varten; pidän siitä, kun haastattelu alkaa polveilla ja muistuttaa enemmän keskustelua.

Kun Jussi Sivenius kysyi haastattelussa yksityisen ihmisen vaikutusmahdollisuuksista maailman pelastamiseksi, Paloheimo vastasi: ”Askeettisen elämäntavan johdonmukainen julkinen noudattaminen havahduttaa ihmisen. Mutta yksittäinen ihminen, jonka elämä ei millään tavalla tule julkiseksi ja joka vain omassa pienessä piirissään syö kasvisruokaa ja ajaa polkupyörällä, ei heilauta maailmaa yhtään. Valitettavasti minun pitää olla rehellinen eikä ystävällinen tässä asiassa.”

Paloheimo on valitettavan oikeassa. Maailma ei pelastu pienillä teoilla, ja suuriin tavallinen ihminen ei kykene. Aina kun sammutan kotoani ylimääräisiä valoja ja valikoin marketissa kotimaisia elintarvikkeita muualta rahdattujen sijaan, tajuan ettei ilmaston lämpeneminen tällä pysähdy eikä edes hidastu.

Vaikutusmahdollisuuksien rehellistä pohdintaa näkee valitettavan harvoin. Kirjailijat ja muu kulttuuriväki ovat tavallaan paremmassa asemassa kuin tavallinen yksityishenkilö; he ovat sentään joskus julkisuudessa ja voivat nostaa tärkeitä kysymyksiä pöydälle. Ei sekään suoraan vaikuta poliittiseen päätöksentekoon, mutta vie ainakin keskustelua oikeille urille, mikä taas ohjaa asenneilmapiiriä.

Yleisesti ottaen olen tyytyväinen uuteen numeroon. Varsinaisia täytejuttuja ei ole ja fiktiota ja asiaproosaa on sopivassa suhteessa. Tiina Lehikoinen on kiinnostava runoilijatulokas; ote on sen verran vahva, että hän luultavasti debytoi muutaman vuoden sisällä. Yllätyin iloisesti, kuinka hyvin Ville-Juhani Sutinen on onnistunut Thomas De Quincey -käännöksissään. ”Confessions of an English Opium-Eater” ei ole helpoimmin kääntyvää proosaa englantilaisella kielialueella.

Uusi Parnasso ilmestyi myös tällä viikolla. Kiinnostava numero. Pääjutuksi on nostettu Sofi Oksasen puheenvuoro neuvostoterrorista. Kirjoituksessa viitataan pari kertaa Anne Applebaumiin, jonka gulag-historiikkia kahlasin puoleen väliin joululomalla. Huomionarvoinen pointti on sekin, ettei Solzhenitsynin ”Vankileirien saaristosta” ole otettu uusia painoksia ja vaikka kirjan nimi tunnetaan Suomessa hyvin, harvempi on perehtynyt sen sisältöön.

Luin Solzhenitsynin massiivisen ja raskassoutuisen historiikin viime kesänä. Kun ostin kaksi ensimmäistä osaa lahtelaisesta antikvariaatista, divarinpitäjä kertoi, että kirjaa myytiin 70-luvulla usein tiskin alta. Robert Conquestin kirjat olivat myös taistolaisten mustalla listalla, eikä niitä ole valitettavasti edes suomennettu.

Sisällysluettelossa Oksasen kirjoitus on määritelty ”puheenvuoroksi Stalinin vainoista”. Luonnehdinta on sinänsä harhaanjohtava, sillä vainot Neuvostoliitossa eivät alkaneet Stalinin valtakaudella eivätkä päättyneet Stalinin kuoltua. Ensimmäiset leirit perustettiin jo kansalaissodan aikana ja 20-luvun loppuun mennessä leiriverkosto oli jo pitkälle kehittynyt. Leirejä oli toiminnassa aina 80-luvun lopulle saakka, vaikka ne eivät enää vuoden 1953 jälkeen olleet samanlaisia teurastamoita kuin ”vanhoina hyvinä aikoina”.

Vainojen rajaaminen Stalinin aikaan on osa vasemmiston myyttiä, jonka mukaan Neuvostoliiton alkuvaiheet erosivat olennaisesti myöhemmin seuranneesta ja Lenin oli hyvää tarkoittava johtaja, jonka alulle paneman järjestelmän seuraajat pilasivat.

Leninistä lukemani perusteella mies olisi epäilemättä ollut älykäs ja kiinnostava keskustelukumppani, joka piti sienien poimimisesta ja Wagnerin oopperoista. Hän oli myös yhdelle asialle fanaattisesti omistautunut monomaani, jossa oli paljon älymystölle tyypillistä piilosadismia. Leirijärjestelmä ja talonpoikien sorto saivat alkunsa hänen aikanaan, ja Stalinin ajan erotti Leninin ajasta lähinnä se, että Stalin kohdisti terrorin bolshevikkien poliittisten vastustajien lisäksi myös puolueeseen itseensä.

Oksanen pohtii, miksi sirppi ja vasara on nostalginen ja poliittisesti korrekti symboli mutta hakaristi ei. Ja miksei Kolymalla ole yhtä pahaa kaikua kuin Auschwitzilla. Aivan, historia on voittajien käsialaa ja kommunismi sopi ideologiana humanismin pirtaan fasismia paremmin. Mielikuviin vaikuttaa sekin, että neuvostoleireillä ei harjoitettu samanlaista teollista tappamista kuin natsien leireillä, vaan vangit näännytettiin työnteolla. Sopii tosin kysyä, onko humaanimpaa kaasuttaa tuhat vankia kerralla hengiltä vai laittaa sama porukka pariksi kuukaudeksi metsätöihin tai kultakaivokseen olemattomilla ruoka-annoksilla, jolloin tulos on sama. Inhimillisten kärsimysten vertailu keskenään muuttuu tietyn pisteen jälkeen absurdiksi.

Neuvostokrääsä on minustakin mautonta, mutta kuville ja symboleille voi rakentaa myös yksityisiä merkityksiä. Itselläni on kotini seinällä Stalinin kehystetty muotokuva. Kerberoksen kansikuvantekijä Rasmus Nora maalasi sen minulle maksusta. Sen ripustaminen ei ole minulle nostalgiaa eikä vitsi, vaan muistutus vallasta ja tavoista, joilla sitä käytetään.

Hello world!

Welcome to WordPress.com. This is your first post. Edit or delete it and start blogging!