Erään taistelun kuvaus

Kävin katsomassa Clint Eastwoodin uuden ohjauksen ”Kirjeitä Iwo Jimalta”. Elokuva kuuluu niihin, jotka katsoo mielellään kerran, mutta Eastwoodilta olisin odottanut jotakin enemmän. Hyvin rakennettu draama, haalea, lähes mustavalkoinen väritys ja puistattavat taistelujaksot vakuuttavat, mutta sittenkin ”Kirjeitä Iwo Jimalta” on vain sotaelokuva. Se ei nouse taideteoksen tasolle.

Jos elokuva olisi rajattu vielä tiukemmin japanilaisten puolustajien näkökulmaan, se olisi ollut tehokkaampi. Nyt kamera hyppää hetkittäin hyökkäävien amerikkalaisten vinkkeliin ja mukaan on saatu pakolliset kohtaamiset vangiksi joutuneiden vihollissotilaiden kanssa, joiden tarkoitus on alleviivata sitä itsestäänselvyyttä, että sodan osapuolet ovat samanlaisia ihmisiä jotka univormun väri erottaa toisistaan. Hyvä ratkaisu olisi myös ollut poistaa elokuvasta musiikki kokonaan; se olisi vähentänyt häiritsevän paatoksellisuuden puoleen.

Kun Steven Spielberg mullisti taistelukuvauksen ”Pelastakaa sotamies Ryanissa”, hän teki samalla genrelle karhunpalveluksen. Sen jälkeen markkinoille on tullut paljon sotaelokuvia, joiden suurimmat taiteelliset ansiot ovat käsivarakameralla kuvatuissa kaoottisissa taistelukohtauksissa. Se ei kanna pitkälle, jos muut jaksot tuntuvat pakolliselta täytteeltä.

Ehkä useimpien sotaelokuvien varsinainen ongelma on realistinen esitystapa. Se, että yritetään antaa uskottava kokonaiskuva sodankäynnin todellisuudesta. Kokonaan toiselle tasolle nytkähtävät sellaiset teokset, joissa sotaa kuvataan myyttisesti tai sielullisena kokemuksena: Francis Ford Coppolan ”Ilmestyskirja. Nyt.” ja ennen kaikkea Elem Klimovin ”Tule ja katso”. Tai sitten realismi pitäisi viedä äärimmilleen, kylmän pidäkkeettömäksi raportoinniksi. Stanley Kubrick saavutti jotakin sen kaltaista ”Full metal jacketissa”.

Tuo mainitsemani Klimovin elokuva nousee liian harvoin esille missään. Aikanaan jossakin elokuvalehdessä, jonka nimi ei nyt muistu mieleen, oli kriitikoiden listat kymmenestä parhaasta sotaelokuvasta, eikä kukaan listannut sitä.

”Tule ja katso” saattaa olla ainoa koskaan tehty pasifistinen sotaelokuva. Yleensä sodanvastaiset elokuvat tukehtuvat omaan sanottavaansa tai esittävät kaikesta moralisoinnistaan huolimatta sotimisen jotenkin jännittävänä, houkuttelevana. Klimovin elokuva ei moiseen sorru, mutta sitä ei olekaan tarkoitettu sodanvastaiseksi. Siinä ei ole mitään tendenssihakuista, se esittää asiat paljaina, ja juuri siksi katsojassa herää ahdistus, kauhu ja suru. Silti ”Tule ja katso” on erittäin esteettinen ja herkkä. Se on siis paradoksi elokuvien joukossa, toteuttaa jotakin perin juurin ristiriitaista ja lähes mahdotonta.

Kokonaan toinen kysymys on, pitääkö sotaelokuvan tai muun sotaa kuvaavan taiteen välttämättä olla sodanvastaista. Joillekin harvinaislaatuisille yksilöille sota on ollut spirituaalinen kokemus, ilmeisesti jonkinlaista ”täydempää olemassaoloa”. Yksi näistä outolinnuista on saksalainen kirjailija Ernst Jünger, jonka ensimmäinen suomennettu teos ”Marmorijyrkänteellä” ilmestyi vastikään. Jüngerille ensimmäisen maailmansodan kokemukset olivat jonkinlaista henkistä kilvoittelua ja jalostumista; ja täytyy muistaa, ettei hän ollut psykopaatti tai epämääräinen seikkailija, vaan erittäin sivistynyt ja avarakatseinen ihminen. Jüngerin sotapäiväkirjojen ”In Stahlgewittern” suomennosta on tuskin lähiaikoina odotettavissa, kirja täytynee tilata netistä.